Ravintoloissa on iloittu, surtu, rakastettu, rakasteltu, petytty ja jätetty. Rakkaus ravintolassa on voinut kohdistua toiseen ihmiseen, ruokaan tai vaikkapa juomaan. Ravintolassa rakkaus on myös monenlaisen kontrollin alla.
Näyttelyn suuri kieltokylttien määrä kertoo karua kieltä, miten ravintolassa tulee pukeutua ja käyttäytyä. Ravintolaan ei ennen voinut marssia hetken mielijohteesta, mikäli asu ei ollut asianmukainen. Ravintolat oli jaettu kolmeen luokkaan, jotka ohjasivat asioimaan oman sosiaaliluokan mukaan. Sisäänpääsyä vartiovat vahtimestarit. Lisäksi Alkoholiliikkeen tarkastajat vahtivat ravintoloissa asiakkaiden vaatetusta ja käytöstä. Liiasta metelistäkin ravintola saattoi saada huomautuksen. Ilman miesseuraa oli naisten turha pyrkiä ravintolaan ennen vuotta 1969.
Homomiehet kokoontuivat erityisesti kulttuuriravintoloissa, jotka tunnettiin sallivasta ilmapiiristä. Vakituisesti kaupungin homoalakulttuurissa liikkuvat miehet tunsivat toisensa vähintäänkin ulkonäöltä, ja antoivat toisilleen lempinimiä. Nämä olivat useimmiten naisten nimiä ja väännöksiä oikeasta nimestä. Nimi saattoi viitata ammattiin tai alakulttuuriseen käyttäytymistapaan. Kenkäkauppias oli Virsu-Iida, Riivinrauta-Riitta oli paha kielestään ja Peruukki-Iida piti aina peruukkia. Lempinimet heijastavat alakulttuureille tyypillistä ironiaa. Ne olivat myös suojautumiskeino rikoslain vuoksi, sillä homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 asti.
Yksi kiinnostava esine löytyy puolivahingossa näyttelyn pöydältä, jonka sekainen ulkoasu paljastaa illan juhlien jo päättyneen. Lautasliinaan liittyy tarina ajalta ennen kuin homoravintolaa sanan nykyisessä merkityksessä Suomessa ei vielä ollut. Eräänä iltana 1960-luvulla Ravintola Hansassa Helsingissä istuneet miehet päättivät, että lempinimien katoava kansanperinne oli syytä tallentaa, ja kun kellään ei ollut paperia mukana, nimet kirjoitettiin paperiseen lautasliinaan. Nimiä kertyi 43 kappaletta. Rafael Kontula, yksi Hansan seurueesta, lahjoitti lautasliinan 1980-luvulla Setalle. Näyttelyyn lautasliina on lainattu Tampereelta Työväenmuseo Werstaan kokoelmasta.
Näyttelyssä sukelletaan myös intohimon syvimpiin syövereihin. Ravintolastriptease saavutti huippunsa 1970-luvulla. Ohjelmanumeroista oli mahdollista nauttia sekä iltaisin että jopa päiväsaikaan. Toinen buumi koettiin 1990-luvun alussa laman aikaan, jolloin Suomeen perustettiin runsaasti ns. erotiikka- ja seksibaareja. Yläosottomista tarjoilijoista väännettiin ilapäivälehdissä. Aiemmista vuosikymmenistä poiketen kyseisten ravintoloiden koko liikeidea kiertyi erotiikkaan ja seksiin liittyvän ohjelman ympärille. Näyttely herättelee keskustelemaan, mikä on sopivaa ravintolassa ja onko ravintola paikka, jossa saa harrastaa jopa seksiä. Lainaukset ravintoloitsijoilta ja asiakkailta kertovat, mitä kaikkea on tapahtunut kabineteissa ja vessoissa.
Homoravintoloihin rakennettiin darkroomeja eli pimeitä huoneita nimenomaan seksin harrastamiseen. Viranomaisten pelossa darkroomeja ei Suomen ravintoloista tällä hetkellä löydy. Kenellä on oikeus päättää, mikä on sopivaa ravintolassa – asiakkaalla, ravintolalla vai viranomaisella?
Hotelli- ja ravintolamuseon on suomalaisen ruoka- ja juomakulttuurin erikoismuseo Helsingin Kaapelitehtaalla. Rakkauden tiloja – Nautinnon nälkä aukeaa 14.2.2017. Rakkauden tiloja -nettisivuilla (www.rakkaudentiloja.fi) pääsee syventymään näyttelyiden teemoihin.
Homoravintoloiden historiasta on ansiokkaasti kirjoittanut Hulivilipoika blogissaan.
Helsingin homoravintolarintamalla on tällä vuosikymmenellä ollut turbulenssia. Lost & Found, K-23 ja Jenny Woo ovat poissa. YouTuben kätköistä löytyy kuitenkin yhä hauska video Jenny Woon avajaisista.
Päivitetty 2017-03-25
