Kun cd-soittimet tulivat 80-luvun puolivälissä uutuutta tervehdittiin ilolla ja sitä ylistettiin modernina ihmeenä. Silloin minäkin pistin myyntiin ison osan vinyyleistäni. Teko jota kadun yhä. Cd-levyn voittokulku ei kauan kestänyt ja on nyt kokolailla taittunut musiikin siirtyessä aineettomaan muotoon Internetin striimauspalveluihin. Samalla levykaupat ovat joutuneet taistelemaan elintilastaan. Toki Spotify, Tidal ja vastaavat ovat tavallaan levykauppoja nekin, musiikin takia niissäkin asioidaan sitä omaa suosikkibiisiä metsästämässä.

On mahtavaa, kun voi yhden napin painalluksella käynnistää loputtomasti soivan soittolistan. Ei enää tarvitse rampata levarilla kääntämässä levyn puolta, tai kasettisoittimella vaihtamassa nauhaa. Mutta isokokoisten vinyylilevyjen viehätys on pitänyt pintansa. Vinyylit ovat yleisemminkin nousseet ilmiöksi ja trendiartikkeliksi ja niiden myynti on kasvanut vahvasti. Klassikkoalbumeista, esimerkiksi Madonnan albumeista, on tehty viimeisteltyjä uusintapainoksia, jotka ovat ylellisempiä, kuin ne alkuperäiset – vinyyli on paksumpaa ja painavampaa, kannet tukevampaa pahvia. Ne myös maksavat paljon enemmän kuin alkuperäiset divareissa.

Levyjen kerääminen on minulle harrastus. Uusia vinyylejä en osta, sillä siinä ei mielestäni ole mitään pointtia, sillä musiikki niillä on digitaalisesti tallennettu tai digitaalisesti uudelleen masteroitu. Digitaalisesti remasteroiduille tallenteille ja uudelle musiikille digitaalinen media on mielestäni se oikea, siinä se pääsee täyteen loistoonsa.

Vanhoja äänilevyjä sen sijaan ostan jonkin verran. Ehkä jonkun mielestä liikaakin, mutta pienet paheet piristävät elämää.

Äänilevy ei vain sisällä musiikkia, se on myös aikansa kuva. Edeltävän 50 vuoden aikana tallennettu musiikki on lähes poikkeuksetta teknisesti sen verran hyvätasoista, että se ei remasteroinnilla parane, vaan menettää osan ajankuvastaan. Eri aikakausilla on ollut omat ihanteensa siitä, miltä hyvä saundi kuulostaa. Pitkä on se lista esimerkiksi diskoajan äänitteistä, joista julkaistut cd-versiot kuulostavat aivan hirveältä, hienovarainen äänialueiden tasapaino on tipotiessään. Näillä syillä perustelen omaa vinyylikuumettani.

Olenkin levydivareiden asiakas. Tällä hetkellä iloa ovat tuottaneet vanhat kokoelma-albumit, jotka ovat kuin äänikirjoja menneisyyteen. Kansikuvat ja grafiikka, heleä sointi tarjoavat rauhoittavaa seinätapettia vaikka viikonloppuaamuihin.

Tänään on kansainvälinen levykauppapäivä.

Mainos