”Lohikäärmeet ja yksisarviset ovat uskottavampia hahmoja kuin homomies”

Ruotsalainen Mats Strandberg (s. 1976) on kirjoittanut 10 kirjaa, joita on käännetty myös suomeksi. Tuorein on juuri tässä kuussa julkaistu Hoivakoti (Like). Viime syksynä ilmestynyt ruotsinlautalle sijoittuva Risteily oli myyntimenestys. Molemmat kirjat on saatavissa myös e-kirjoina. Stranbergia on kirja-arvioissa verrattu Stephen Kingiin. Yhdessä Sara B.Elfgrenin kanssa Strandberg on kirjoittanut Engelsfors-trilogian. Strandbergin tuotanto liikkuukin fantasia kauhun ja pelottavan lastenkirjallisuuden välillä.

Paitsi kirjailija Strandberg on myös palkittu kolumnisti, joka on kirjoittanut myös QX-lehteen Ruotsissa.

Worldconin pyörityksessä Strandbergilta liikeni hetki aikaa haastatteluun.

QX: Sinulla on vahva tausta homoyhteisössä Ruotsissa. Olet itsekin homo ja QX-lehden kolumnisti, ensimmäinen romaanisi sijoittui homoympyröihin.

MS:Kyllä. Kaikissa kirjoissani on vähintään yksi tai kaksi lhbt-hahmoa. Tietenkin se on minulle luontevaa, mutta olen myös sitä mieltä, että fantasiasta liian usein puuttuu monimuotoisuus. Ja koska voin tehdä oman osani muuttaakseni tätä, minä yritän tehdä niin.

Tuorein kirjani, Hoivakoti, kertoo Joelista, homonuorukaisesta, jonka oli palattava pieneen kotikyläänsä ja sijoitettava dementiasta ja Alzheimerista kärsivä äitinsä vanhainkotiin. Palatessaan Joel todella joutuu kohtaamaan omat demoninsa kasovutesten, niin sanotusti. Tulen itsekin pikkukaupungista, joten pystyin hyvin samaistumaan tähän.

”Kauhu on usein feministisempää, kuin luullaan”.

QX: Tulisiko seksuaalivähemmistöjen olla peremmin edustettuina scifin ja fantasian kerronnassa yleensä, kuten kirjoissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa?

MS: Mielestäni seksuaalivähemmistöjen tulisi olla enemmän edustettuina kaikissa genreissä. Mutta toki, se nousee erityisesti esille fantasiassa ja scifissä, missä ei ole mitään valmiita rajoja sille millaisia maailmoja tekijä voi luoda, mutta silti yhä keskiössä on valkoisen heteromiehen kokemus. Vaikuttaa siltä, että lohikäärmeet ja yksisarviset ovat uskottavampia hahmoja kuin vaikka homomies tai transnainen – tai edes heteronainen omalla agendallaan.

Minulle kauhu on erilaista. Se on transgressiivistä. Se on täynnä queer-viitekehyksiä. Joskus se on selvempää, kuten Veren Vangeissa tai Painajainen Elm Street 2:ssa. Mutta lähes kaikkissa kauhutarinoissa on queer-piirteensä, jopa suurissa klassikoissa kuten Tohtori Jekyll & Mr. Hyde, Dracula ja Frankenstein ne näkyvät. Ja kauhu on usein feministisempää, kuin luuletkaan. Toki, 80-luvun slasherit olivat usein ihan helvetin seksistisiä, mutta niissä selviytyjät olivat nuoria naisia, joilla oli munaa ja älliä astua esiin ja tappaa Jason tai Freddy tai Michael. Vieläkin useimmissa kauhuelokuvissa on pääroolissa nainen. Se on ainoa genre, missä teinipojista koostuvan yleisön voi odottaa samaistuvan naispuoliseen päähahmoon. Tämä kiehtoo minua.

QX: Onko sinulla suosikki homohahmoa scifi- ja fantasiakirjallisuudessa, tai television, elokuvan ja sarjakuvien puolella?

MS:Willow ja Tara Buffy, vampyyrintappajissa. Kun minä ja mieheni menimme naimisiin, seromoniamme aikana soi Under Your Spell kappale yhdestä sarjan jaksosta.

QX: Sanotaan, että jotkut, elleivät kaikki, scifi-romaanit ovat enemmän tai vähemmän naamioitua kritiikkiä sen ajan yhteiskuntaa kohtaan, jolloin ne on kirjoitettu, tai heijastavat tuon ajan pelkoja. Miten kommentoisit tätä näkökulmaa”

MS: Mielestäni se pitää vielä enemmän paikkansa kauhussa. Kauhu todellakin heijastaa yhteiskuntaa. Frankenstein, joka  kirjoitettiin aikana jolloin tiede meni valtavasti eteenpäin, kertoo mitä tapahtuu kun tiede menee liian pitkälle ja ihminen alkaa leikkiä Jumalaa. 1950-luvun kauhu syntyi kylmän sodan aikana ja oli täynnään radioaktiivisia hirviöitä. Ja toisinaan mietin, onko nykyinen kauhuelokuvien trendi, esimerkiksi sellaisissa elokuvissa kuin Riivattu, ja Kirottu, missä perheet voittavat yliluonnolliset uhat kristillisyyden ja vanhojen hyvien perhearvojen avulla, todellisuudessa rakentunut pelolle siitä, että ydinperhemalli on uhattuna.

”Minä todellakin uskon, että empatia voi pelastaa maailman.”

QX: Onko kirjojesi tarinoissa tarkoituksellisesti piilotettuna pelkoja mahdollisesta tulevaisuudesta, kritiikkiä tämän päivän yhteiskuntaa kohtaan?

MS: Risteily on aika lailla siitä, miten me ihmiset pilaamme tämän planeetan, miten olemme hitaasti tappamalla itsemme kuluttamalla liika rajallisia luonnonvarojamme. Suomen ja Ruotsin välillä kulkeva lautta onkin loistava esimerkki siitä! Siitä tulee mielenkiintoinen rinnastus verenhimoisiin hirviöihin.

Hoivakodissa laitos itsessään nostaa esiin päivänselvät kysymykset siitä miten kohtelemme vanhuksia yhteiskunnassamme ja upean, sankarillisen henkilökunnan, joiden odotetaan tekevän loputtomia työvuoroja surkealla palkalla.

Mutta ennen kaikkea, kaikki kirjani vaikuttavat kertovan ihmisistä, jotka vaikuttavat hyvin erilaisilta tai jopa vihaavat toisiaan, mutta joutuvat pakosta työskentelemään yhdessä voittaakseen pahuuden. Minä todellakin uskon, että empatia voi pelastaa maailman.

QX: Miksi rakastamme fantasiaa tänä päivänä enemmän kuin pitkään aikaan tai koskaan aikaisemmin?

MS: Kukapa ei tahtoisi paeta tästä sekaisin olevasta maailmasta? Minulle, kauhu on aina ollut keino kanavoida pelkoja ja tietynlainen vapautus sen turvalliseen ympäristöön. Näin se on ollut siitä lähtien, kun löysin Stephen Kingin 10-vuotiaana. Pakenen todellisen maailman kauhuja heittäytymällä kuvitteelliseen kauhutarinaan.