Hieman kritiikkiä Vinokinon taustayhteisölle, sillä Qx.fi:n kertoi kuukausi sitten miten Vinokinon taustayhteisö Turun Seta päätti poistaa Adamin ohjelmistosta, että elokuva sai ensi-iltansa arvostetulla Sundance-festivaalilla viime tammikuussa ja sai silloin hyviä ja ylistäviä arvioita seurakseen. Muiden muassa lhbtq-julkaisu Out kehui elokuvaa todeten sen toimivan loistavasti oppituntina ja keskustelunaloittajana transasioissa. Sen näyttämistä oli kuitenkin sittemmin vastustettu muuallakin, juuri kun elokuva oli tulossa ensi-iltaan New Yorkissa ja Los Angelesissa. Ohjaaja Ernst kertoi BuzzFeedille vastustavansa ajatusta, että hänen pitäisi transihmisenä kertoa vain selvärajaisia, myönteisiä ja vakuuttavia tarinoita.
Tällä viikolla vietettiin kansainvälistä transpäivää ja uutiset olivat uhkaavan synkkiä samaan aikaan kun uskonnolliset konservatiivit kiristävät otettaan seksuaalisten vähemmistöjen kurkuissa ympäri maailmaa pelottavan aggressiivisesti: yli kolmesataa transihmistä on tapettu maailmalla – asia josta on syytä olla huolissaan ja joka ansaitsee kaikkien ihmisten protestin ihmisyyden puolustamisen nimissä, osa heistä jopa julmilla tavoilla polttamalla ja silpomalla.
Saman aikaan kuitenkin ahdistuneet transaktivistit ampuvat itseään jalkaan kiusaamalla tämän valitustehtailun nimissä muita seksuaalisia vähemmistöjä, tehden asian kiusalliseksi ja ikäväksi koko LGBTQ-yhteisölle. Tällainen asiaton boikotointi, missä lapsi heitetään pesuveden mukana pois, on yleistynyt meilläkin.
Aiemmin ylemmät (”kunnialliset”) luokat olivat 1700- ja 1800 -luvuilla olettaneet, että lukuisat alemmat (”kovaosaiset”) luokat ”tiesivät paikkansa”, ja että ne voitiin tarpeen niin vaatiessa jonkinlaisella sosiaalisella painostuksella pitää aloillaan. Nyt kaikki sorretut luokat alkoivat lausua ääneen oman mielipiteensä, erillisin äänin mutta silti yhteen ääneen. Mutta teoriassa kansalaisoikeusliikkeen (NAACP, La Raza, Harmaat Pantterit tai seksuaalisten vähemmistöjen Gay and Lesbian Alliance) intressit olivat kaikkea muuta kuin yhtenevät. Käytännössä ne yhdistyivät oppositioksi sitä rakenteellista jäykkyyttä vastaan, joka ”kunniallisista” ihmisistä oli tuntunut vakauden säilyttämisen väistämättömältä edellytykselta – ei muuta. Mitään yhtenäistä rintamaa siitä ei syntynyt eikä sorrettujen vähemmistöjen välille keskinäistä solidaarisuutta – homot poikkeuksena, jotka saivat viisikymmentä vuotta sitten tapahtuneissa Stonewallin mellakoissa merkityksen ja tarkoituksen taistelulleen, mikä on jo tänään kaupallisuuden ja sateenkaari-ideologian myötä vesittynyt alkuperäisestä lähes tunnistamattomaksi.
Ernst itse piti boikottia aivan oikein typeränä ja fasistisena eikä nähnyt sen edistävän mitään hyvää. Päinvastoin, vähemmistötaiteilijoiden vaimentaminen ei ollut hänestä tapa luoda edistyksellisempää ja oikeudenmukaisempaa maailmaa.
Vinokinon elokuvat valinnut koordinaattori Antti olisi pitänyt Adamin festivaaleilla, mutta Turun Seta tuntui olevan asiasta toista mieltä tai sitten he vain alistuivat ulkopuolisen painostuksen alla lammasmaisuuttaan. Olisi kiva tietää ketkä heistä tekivät niin ja miksi? Samaa mieltä olivat ainakin ne muutamat homot, joiden kanssa puhuin asiasta viikonloppuna gay-elokuvien esitysten jälkeen Helsingin Vinokinossa. Mutta miksi näin kävi kuitenkin Vinokinon suhteen ja järjestäjät antautuivat boikottiuhkausten edessä? Kuka oikeasti antoi palautetta ja miksi? Entä millä tavalla muka säyseä ja festivaalin ehkä yksi odotetuimmista elokuivista, Adam-elokuva, olisi ollut jollekin uhkana ja luonut mielikuvaa turvattomasta tilasta? Tällaisia kysymyksiä nousi kesusteluissamme lisää esiin. Vaikka näistä eivät tietenkään järjestäjät omaksumansa varovaisuuslinjan tyyliin puhuneet eivätkä pukahtaneet.
Mitä niin kamalan vahingollista Adamissa oli, ettei sitä voinut festivaaleilla näyttää?
Tiedotuslinja oli muutenkin vaivalloisen nihkeän vähäsanainen ja byrokraattisen tekninen – tekhne”, sisällyksetön kopio, samalla, kun festivaaliyleisö kyseli toisiltaan, mitä niin kamalan vahingollista Adamissa oli, ettei sitä voinut festivaaleilla näyttää? Tapausta alettiinkin kutsua homojen suissa elokuvafestivaaleilla leikillisesti ”sensuuriskandaaliksi”, mikä jätti homokatsojille pahan mielen siksi, että se ei kunnioittanut vähemmissäkään määrin seksuaalivähemmistöjen perusoikeutta olla oma itsensä ja ylpeä siitä. Huhuttiin ”sen tietyn pienen ja valitettavan tutun transaktivistien ryhmän” iskeneen taas totuttuun tyyliin nimettömillä herjauksillaan asiasta säikähtäneitä järjestäjiä, jotka eivät uskaltaneet toimia tämän nimettömän ryhmän uhkailujen pelossa toisin, vaan antautuivat kädet yllhäällä luovuttaen samalla ulkoisen uhan edessä oman sanavanvapautensa olla asioista jotain muuta mieltä kuin ase ohimolleen suunnatut panttivangit ovat.
”Kuka heille on muka antanut tämän vallan päättää toisten seksuaalisten vähemmistöjen puolesta, mikä on hyväksyttävää, turvallista ja mitä saa katsoa niin etteivät muut siitä suutu, ja millä lihaksilla?”, kysyi nimettömänä leimautumisenpelosta pysyttelevä nuorempi homopoika turvallisesti poikaystävänsä kainalossa odotellessaan Orionin aulassa illan kolmannen homoelokuvan alkamista. ”Ihan kummallista eikä tätä päivää vaan jotain dikatuuria televisiosta muistuttavaa vapauden rajoittamista. En jaksa ymmärtää enkä voi tälläistä missään nimessä hyväksyä – eikä kukaan muukaan homo”, poikaystävä huikkaa yhtä kummastuneena ja tuima ilme naamallaan, kuin merkiksi siitä että jotain pitäisi ehkä asialle tehdä ja pian.
Kirjoitin 25-vuotta sitten vuonna 1994 Vinokinon kolmansista festivaaleista Demari-lehteen
Turun Setan järjestämä seksuaalisille vähemmistöille suunnattu festivaali on järjestetty vuodesta 1992 lähtien. Kirjoitin 25-vuotta sitten vuonna 1994 Vinokinon kolmansista festivaaleista Demari-lehteen lyhyen arvostelun, missä kirjoitin yleisön kaivanneen festivaaeilla vaihtelevampaa ohjelmistoa, ohjaavierailuja, keskustelutilaisuuksia sekä elokuvien että kirjojen myyntipisteitä.
Mutta onko aika on ajanut yhden pienen porukan yksipuolisesti valitsemien elokuvien ohi samalla kun televisio ja kaupalliset elokuvat ovat alkaneet esittää valtaväestölle laadukkaita homoelokuvia, joista hyvinä esimerkkineinä ovat viime vuoden Night Visions-Festivaaleilla nähdyt upeat homoelokuvat ”Knife+Hart” (Ranska 2018. Ohjaus: Yann Gonzales) sekä ”Suspiria”(Italia 2018. Ohjaus: Lucas Guadagnino) eikä homomaailmassa ole enää muodissa ghettoutuminen ja tarkat rajat siitä mitä saa olla ja mitä ei oman seksuaalisen suuntautumisensa sisällä?
Olin tammikuussa hetki jälkeen arabikevään kaksi viikkoa Egyptin Hurgahudassa katsomassa paikallisia elokuvia ja kuvaamassa sekä aloittamassa saman vuoden keväällä julkaistua toista homokirjaani ”Egyptin prinssi ja muita homonovelleja”(Kulttuuriklubi 2021) tutustuen samalla isoon joukkoon älykkäitä, sanvalmiita ja korruptoituneelle hallinnolle katkeria yliopistopoikia, jotka tienasivat taskurahoja myymällä itseään vanhoille miehille huonopalkkaisten töidensä jälkeen iltaisin kaduilla ja baareissa.
Arabikevät toi toivonpilkahduksen poikien masentuneeseen ja toivottomaan elämään, missä ei näkynyt valoa tunnelin päässä. Tätä aikaa ja epätovoa kuvaa osuvasti lokakuun alussa Ylen Teema-kanavalla nähty elokuva ”Nile Hiltonin tapaus” (Ohjaus Tarik Saleh 2017) egyptiläisistä korruptoituneista poliiseista, joka on apokalyptisessa lopun ajan tunnelmissa kuolonsuudelman tapainen painajainen valheesta, josta on tullut niin totta, elimellinen osa ihmistä, ettei mikään voi enää sen jälkeen olla totta, ja todistaa karmaisevalla tavalla oikeaksi John Locken väittämän ihmisestä tietämättään oman maailmansa luojana ainakin painajaismaisessa pahan kehässä.
Kun olin tulossa Vinokinoon, tapsin reppureissailevan chileläisen kauniin kaksikymppisen opiskelijanuorukaisen. Kun puhuimme ajankohtaisista poliittisista mellakoista Chilen pääkaupungissa Santiagossa, hän viittasi kintaalla koko juttuun ja sanoi, että on ihan sama kuka on johdossa – vasemmisto tai oikeisto, jutut ovat aina samat ja vastustus yhtä kovaa niin Chilessä, Hongkongissa kuin Bagdadissakin. Ero oli huikea kahdeksan vuoden takaiseen arabikeväseen ja Hurghahudan nuorukaisten innostukseen. Nyt ollaan siinä pisteessä, etteivät nuoret enää usko tai välitä mihinkään setämiesten valheellisiin setälässytyksiin paremmasta huomisesta, vaan alkavat ottaa Jokeri-elokuvasta oppia mitä pitää tehdä, niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa.
Nuoret eivät enää usko valheellisiin lässytyksiin paremmasta huomisesta
Esimerkiksi Nile Hiltonin mätää ja kuolettavaa ilmapiiriä on vaikea katsoa voimatta pahoin tasa-arvoisesta ja vapaasta pohjoismaisen hyvinvointi-ihmisen näkökulmasta vastaan totalitaristinen ääri-ideologia reformistisen kristillisyyden muovaaman yhteiskuntaetiikan kasvattamana. Suomalais-luterilaisessa perinteessä synnintunto ja syyllisyys ovat olleet tärkeässä asemassa istutettaessa meihin lujalle velvollisuusetiikkaa, minkä kasvatuksellinen lähtökohtana on sallinut yksilöiden kehittyä vapaan toiminnan ja rauhassa olemisen kautta näillä jumalan hylkäämillä karuilla pohjoisen erämaissa – eihän täällä olisi muuten kestänyt olla kaikenmaailman itseään esimerkkikansalaisina ja Jumalan valittuina pitämien sekopäiden kuten Päivi Räsästen ja Tapio Puolimatkojen sekä Mika Nikkojen vihapuheiden kohteena.
Rauhassa olemisen vastakohtana on Nile Hiltonin tapauksessa nähty turmeltuneen epäolemisen polttaineena oleva epätotuus eli petos, joka ruokkii sen rakkainta lasta, korruptiota, eikä totuus voi olla enää koskaan sen jälkeen olla totta, koska kukaan ei ole kovettuneessa maailmassa niin hölmö, että uskoisi niin. Meillehän on salaa annettu ymmärtää, että kaikki se mitä valehdellaan on totta eikä siksi siitä tarvitse niin välittää, varsinkin jos se tehdään hegeliläisittäin yhteinen etu ennen yksilön etua asetettuna. Mutta nuorilla Chilessä, Hong Kongissa ja Bagdadissa jäljellä on vain valhe ei muuta, sitä todistaa Nile Hiltonin esittämä korruptio, mikä on tappavan käärmeen ja valheen nimi ja ilma, jota elokuvassa kaikki mukana olevat hengittivät kuolemakseen tahtoivatpa sitä tai eivät.
Kun mainitsin Jokeri-elokuvan, ciheläisnuorukaisen kauniit tummat silmät kostuivat ilosta ja innostuksesta. Elokuvassa kostetaan rikkaille ja välinpitämättömille paskiaisille ihan kuin Tarantinonkin poskettomissa elokuvahupailuissa, kun ei muuta voida katharsiksena – mielen pahasta puhdistavana kokemuksena, eikä missään nimessä muovinmakuna mahassamme joku MTV3-kamaan kuuluvana sekamelskana K-kaupan tarjouskananugettimainosten seassa nautittavaksi tarkoitettuna.
Giant Litlle Ones (ohjaus Keith Berman Kanada 2018)
”Giant Little Ones”-elokuvan nimi voi yhtä hyvin olla ”Homopelkokerroin sata”, sillä siinä esiettään se heterouden vakiintunut kaava, millä omaa homouttaan pelkäävät homopojat naamioivat ympäristön pelon ja itseinhonsa takia itsensä tytöistä kiinnostuneiksi heteroiksi, jotka hukuttavat salaisuutensa öykkäröinnin lisäksi kaljaan ja urheiluun. Ei heteroita muuten voisi olla niin paljon kun heitä väitetään olevan. Ihminen on luonnostaan sekä bi-että panseuksuaalinen.
Homojen pitää olla huolissaan tästä kaavavasta, sillä komeimmat ja hyväkroppaisimmat pojat ottavat tämän kaavan suojakilvekseen ja treenaavat salilla vain peiliä varten. Viikonloppuisin homocahatit täyttyvät sitten näistä ”heteroista”, jotka vinkuvat ties mitä kummallisuuksia lapsen rääkyessä viereisessä huoneessa päästäkseen edes vähän vieraan miehen makuun.
Helsingin Vinkokinon aloituselokuva osui kuin nyrkki silmään kumoamaan Hesarin toimittajan naurettavat väitteet kertalaakista 6-1. Elokuva oli monikerroksinen mutta ei toki ongelmaton, joten yksi piste Hesarin toimittajalle. Läheltä liippasi. Elokuva on tehty ja osoitti sekä sen, että väkivalta ja kiusaaminen seuraa minne tahansa missä ajassa hamaan loppuun asti homoja, että myös sen kuinka aika on muuttunut mutta kipeät ongelmat eivät olla erilainen ja kasvaa siihen vihamielisen ympäristön paineissa.
Franky, joka näyttää nuorelta Matt Damonilta, ja Ballas ovat parhaita ystäviä Frankyn 17-vuotissynttärien kynnyksellä. Erinäisten sattumusten kautta humalaiset teinit päätyvät Frankyn sänkyyn muhinoimaan keskenään. Ennen tätä on uimakopissa tapahtunut agressiivinen homottelukohtaus. Paikallinen vihaa uhkuva ammattikoululaispersu haastaa riitaa haukkumalla erästä söpöä poikaa homoksi. Joukkueen kapteeni Ballas puuttu peliin. Tässä alkuasetelma. Sen jälkeen esitellään muut elokuvan henkilöt ja Frankyn perheen ongelmalliset suhteet.
Frankyn synttäritkään eivät mene ihan putkeen. Jutun jujuna oli päässä pukille tyttöystävän kanssa. Vai oliko? Franky on kumman innoton ja haluton.
Elokuva antaakin Frankyn katseen nuolla päinvastoin avoimen ihastuneena Ballasta, uimajoukkuettaan ja kaikkea nuoren omaan seksuaalisuuteensa heräävän pojan ilon mahdollisuutta mitä hänen eteensä tupsahtaa. Ballas antaa kourallisen kondomeja Frankylle mutta niille ei tule käyttöä ja pojat päätyvät ryyppämisen jälkeen Frankyn sänkyyn. Kesken tohinoiden Ballas pelästyy ja häipyy paikalta. Myöhemmin hän syyttää julkisesti Frankyn ottaneen häneltä suihin kun hän nukkui. Franky tietää miten asiat oikeasti ovat ja vastaa:”Hei ei se noin mennyt”. Mutta se ei enää auta Ballaksen yrittäessä selittää tällä valheella muille olevansa hetero.
Koko koulu ja ystävät sekä perhe tietävät paremmin mitä on tapahtunut, varsinkin kun Frankyä on aiemmin epäilty homoksi, onhan hänen isänsä sellainen eikä Frankystä tunnu löytyvän riittävästi seksuaalista intohimoa rakastellakseen tyttöystävänsä kanssa, mikä selviää jo alkukuvista.
Elokuva todistaa käytännössä Berkeley sanomisen todeksi (homo)olemisen olevan havaituksi tulemista, ja ettemme saaneet maailmasta tietoa muutoin kuin aistiemme välityksellä. Eihän tällaista olisi voinut tapahtua vielä 20-vuotta sitten. Ympäristö on mitä on mutta tuomiot eivät ole lopullisia. On mahdollisuus olla mitä on kunhan vain tunnustaa sen itselleen ja taistelee sen puolesta, sillä on isä ja yhtenä mahdollisuutena seurata isää, joka on homo. On valmentaja – eräänlainen vastine virallisille kurittajalässytysyhteiskunnalle auktoriteetin muodossa, ”joka puhuu kylämän virallisesti eri tavalla mitä tekee”, ja joka yrittää muka ymmärtää vaikka ei ymmärrä – hyvin todenmukainen tilanne. Valmentaja ei kuitenkaan anna homottelun mennä loppuun ääripisteeseen turpakeikkoineen ja julkisine ivanauruineen. Vai olisiko?
Monelle meistä homoista tapahtuu samaa koko ajan ja siksi sen elokuvan katsominen tuntuu ahdistavalta vaikka omista vastaavista kokemuksista 15-vuotiaana rakastuneena erääseen komeaan heterourheilijapoikaan on kulunut jo pitkä tovi.
Se parhain ystävä, joka sattuu vielä kaikenlisäksi olemaan koko koulun parhaimmannäköinen namu, saattaakin nimittäin olla myös se pahin kukkulan kuningas eli kiusaajahomofoobikko, joka pilaa muiden elämiä mesoamisellaan hinteistä, ja vie sekä elämisenilon että on syy hyppyyn tuntemattomaan pikkupaikkakunnan ahdistavista kuvioista suurkaupunkgin yksinäiseen (homo)elämään. Tuossa aikuistumisen kynnyisässä herääminen omiin ajatuksiin ja seksuaalisuuteen ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä itsekullekin mieheksi kasvamista yrittävälle pojalle seksuaalisesta suuntauksesta huolimatta, varsinkin Frankylle kun isä on eronnut äidistä löytäessään miehen, ja omien seurusteluongelmiensa kanssa kamppaileva äiti inhoten väittää menneensä naimisiin ”miehen kanssa, joka ei ollut homo”.
Elokuva oli tässä kohtaa lipsahtaa itsesääliseksi surkukertomukseksi, mutta palasi ryhdikkäästi takaisin tiukkaan linjaansa homoisän astuttua mukaan peliin moraaliseksi auktoriteetiksi muistuttamaan ettei pahantekemistä voi puolustaa millään tasolla eikä tavalla. Ja kun elokuva sitten alkoikin tahkoa gloriaa turpaansa kunniakkaasti sen Facebookissa levinneen videon pojan tavoin saaneelle pääosanesittelijälle, ymmärsi elokuvan olevan tyypiltään suunnattu enemmän teineille opetusleffaksi, ei pahimmasta päästä ei missään nimessä.
Hyvä että tälläisiä tehdään.
Elokuvassa oli myös oma makaaberi queerhuumorinsa ballaksen omituisen (muunsukupuolisen?) siskon hahmossa. Hieno ja tarpeellinen elokuva. Hyvät näyttelijät ja uskottava stoori pienestä sokerisuudestaan ja yleisön kosiskelusta huolimatta.
Tässä loppuunlyötyjen ehdottomien tarkoitusten maailmassa voi sanoa, että onneksi elokuva ei ollut jenkkien tekemä. Kanadalaisuudesta oli elokuvassa aistivinaan liberaalin trudealaisen empatian ja hylkimisen sijaan tervetulotoivotuksen avoimuudelle ja keskeräisyydelle ihmiselämän luonneviidakon eräinä tärkeinä voimina. Hieman enemmän kierroksia ja syvyyttä, ja elokuvasta olisi ollut aineksia isompaakin draamaan. Elokuva oli silti myönteinen kokemus ja tavallaan homomaailman nuorten myönteinen vastine Jokeri-elokuvan pohjattomalle luuseripessimismille: hymysuin ja pystypäin muista välittämättä kohti huomista, mitä ikinä se onkaan.
QX QX QX QX
Encounters (lyhytelokuvakooste)
Tämä osio oli vähän ongelmallisempi osittain sekä pakollisuutensa että sillisalaattimaisuutensa puolesta. Toisaalta lyhytelokuvissa esitettään aina mahdollisimman laaja kattaus tämän hetken parhaita homoelokuvia. Mukaan mahtuu aina muutama kokeileva, vakava ja sekoileva, ihan kuten nytkin. Käsittelen tässä osassa kuitenkin vain lupaamani homoelokuvat.
Tosin lesboelokuvista tähän osaan oli kuitenkin eksynyt yksi lajissaan manitsemisen arvoinen. Erinomainen lyhäri nettideittailuista ja lesbososiaalisuudesta, mutta silti sen verran tätimäisesti lässyttävä ja piilonutturainen opetuselokuva kaikesta mukavasta mitä kiva deittipalvelu voi tuoda kivan kivana tyttöystävänä nörttilesbojen maailmaan, että se ärsytti enemmän kuin lämmitti mieltä ehkä myös kateutta synnyttäen ajatuksella, voi kun noin se olisi homojenkin seksistisessä elämässäkin, mikä on netissä yhtä isojen satukullien loiskintaa ja superrakastajien liioittelevia kalajuttuja täynnä.
Lyhytelokuvaosasto on myös siksi perusteltua esittää, että niissä keskitytään usein uusien tekijöihin ajankohtaisiin teemoihin, kuten loistava Marco-lyhäri. Se kuvaa kahden maahanmuuttajataustaisen miehen epäsuhtaista tapaamista seksiä ostavana ja identiteettinsä suurkaupungin lavasteisiin hävittäneen miehen, sekä seksiä myyvänä ja identiteettiään vasta suurkaupungin välinpitämöttömyyksien sekaan totuttelevan miehen kohtaamisesta. Minulle erityisen koskettava elokuva, koska 2015 ollessani Kalmarissa Ruotsissa kuvaamassa kaupunkia tapasin Marco-elokuvan kuvaamassa tilanteessa romanialaisen katupoika Hadrianin, jonka sydäntäriipaiseva tarina on lähes identtinen Marco-elokuvan seksiä myyvän syyrialaispakolaisen tarinan kanssa (Hadrian on queerkirjani ”Don Quijote”Kulttuuriklubi 2018) kannessa.
Marco onkin samalla sekä kannanotto että psykologinen kuvaus vieraantumisesta ja siitä mitä pakko olla, tehdä ja muuttua saa ihmisissä aikaan, eikä tulos ole kaunista katseltavaa homoillekaan.
Marcon tarinan maksullinen seksi (mihin saakka ei päästä onneksi) näyttäytyy yhtä tyhjänä kuin mitä sen kokee pikarunkkuina Keltaisessa Ruusussa tai U.S.Videossa jonkun tuntemattoman ällö-ähkijän kanssa. Tai pelkkä ajatus pakkoseksistä kumppanin kanssa, jota ei voi sietää tai seksistä yleensäkin ilman rakkautta netissä, uimahalleissa ja Laaksossa.
Elokuva on kuin kylmä rätti sekä ihmisyyden että homouden kasvoille. Tunnekylmyys on jähmettävä naamio, joka pitää olla päällä tuntemattomien uhkien viidakossa suurkaupungissa. Sen riisuminen voi viedä hengen mutta sen jatkuva pitäminen tekee kantajastaan tunteettoman koneen. Tavallaan se on sekä lohdutus että eräänlainen toiminnallinen queernormi.
Kaiken myrkyllisyydestä on hyvä esimerkki elokuvan Marcon kommentti dieselistä, jota he lapsena yskien hengittivät kotona Libanonissa pakolla. Nyt kun hän kulkee yksin suurkaupungin katuja, hän nuuhkii ilmaa ja jos haistaa dieslin, hän alkaa itkeä mutta ei koti-ikävää, vaan ei mitään, niin huonosti hänen asiansa ovat.
Elokuva kuvaa myös sitä, mitä seuraa pikkumaisuuden ja nirppanokkaisen uskonnollisen tiukkapipoisuuden vaihtoedottomasta yhden totuuden politiikasta ja varmuuden kääntöpuolen tylsästä julmuudesta. Näille muiden totuuksien alttareille uhratuille sotien ja muiden inhimillisten sekä muiden voimakkaimpien aiheuttamien katastrofien synnyttämille, paikasta toiseen vailla mitään selvää päämäärää turhina ja hylättyinä läpi elämänsä vaeltaville ihmisille, ei ole varattu aikaa tai paikkaa mistään auringosta kenties koskaan, eivätkä he ole kykeneviä tai halukkaita löytämään toisistaan turvaa turvattoman ja kenties tappavankin vaarayhteiskunnan sisällä. Sellainen sydän, jota ei ole rakastettu ei osaa itsekään rakastaa. Ja mikä pahinta, se ei tunnista eikä halua sitä pelastavaa hyvää, jota se tarvitsisi elääkseen maailmassa, jossa valitettavasti ainoa lääke tähän päättymättömään suruun on unohtaa, unohtaa ja vielä kerran unohtaa.
QX QX QX (nämä pisteet menevät yksin Marco-lyhärille)
Mapplethorpe (ohajus Ondi Timoner USA 2018)
Miksi elokuva alkaa Patti Smith-jutulla?
M sanoo Patin havaittua M:n toisenlaiseksi kuin itselleen sopivaksi:”Patti, jos jätät minut, minusta tulee homo!” Siksi elokuva alkaa tällä M:n tarinan kannalta täysin triviaalilla tarinalla, että se on suunnattu tyhmille keskivertoamerikkalaisille cokista juoville ja hampurilaisia ahnaaseen suuhunsa määttäville ylipainoisille keskivertoamerikkaisheteroille, jotka saattavat lainata hyvässä lykyssä elokuvan tusinavuokraamoista osana isompaa eroottista viikonloppulainauspakettia muun pehmopornon (ja sosiaalipornon) lisäksi. Muuta selitystä sillä ei ole, ellei kyseessä sitten ole kyökkipsykologisoiminen, teeman ja motiivin etsiminen M:lle, miksi hän oli sellainen kuin oli ja eli tai käyttäytyi sillä tavalla kuin käyttäytyi, irstaasti, normeista piittaamatta ja silti, tai ehkä juuri siksi, oli sitä mitä oli, kohoten amerikkalaisen unelman juoksupojasta johtajaksi selfmade-miehen homoversioksi Andy Warhol-luokkaan?
Okei yksi puolutus tälle voi olla. Se on se kun Patti ja M poistuvat heitä inhoavien M:n vanhempien päivällisiltä, missä he M:n toivomuksesta näyttelivät vastanaineita pelastaakseen (homo-)M:n vanhempeinsa piikittelyltä. Turha vaiva. Vanhemmat ovat piinkovia tylsimyksiä ja kaikenalisäksi vielä heterofasisteja sen ahtaammasta aukosta eli uskonnollisen katolisesta. Patti sanoo heidän lähtiessään ”Mitä kusipäitä!” Tämä repliikki myös kertoo sen valitettavan tosiasian mitä pahaa homouden hyväksyminen ja sateenkaariymmärrys sateenkaariperheineen on saanut aikaan. Ennen salattu ja inhottu homous oli salaliitto maailman viettelysten kanssa ja avoin uhma perinteen kaapuun jäykistetylle patriarkaatin hallitsemalle komentoyhteiskunnalle. Kun kerran oven sulki takanaan, ei ollut asiaa molempien osapuolten onneksi enää entisiin piireihin. Miksi olisikaan? Miksi yrittää sietää paskiaisia kun nekään eivät siedä sinua vaan inhoavat ja haluisivat mielellään tappaa sinut? Nyt on toisin kun kaikki suvaitaan ja kaikki suvaitsevat, vaikka eivä sitä kukaan oikeasti tee. Suvaitsevaisuuden takia joutuvat kusipäät sietämään nyt toisia kusipäitä tai muuten heitä pidettäisiin julkisesti kusipäinä. Se ei sovi taiteiilijoille. Ei silloin eikä vieläkään, ellei kyseessä ole ne muutamat sosialidemoktaattiset surkimustaiteilijat, joita harvoin esiintyy taiteessa taiteen luonteen takia ärsyttää ja olla rehellisiä.
M ei antanut periksi mutta nykyhomot ovat anteneet ja ovat saaneet tästä ikävän leiman otsaansa. Nyt pitää ammatikseen halailla, lässyttää, oohitella ja aahitella, vaikuttaa ja näyttää ämmältä, vaikka sydän rinnassa olisi pakahtumaisillaan ja sisäistä miestä vituttaa ankarasti.
Mapplethorpe on kaikkea sitä, mistä Hesarin toimittaja queerelokuvia huonoimmillaan syytti: surkea ja surkeutta ylistävä ihan kuin Irwin Goodmanin Rentun ruusu-videokin. Elokuva oli alusta loppuun yhtä tervanjuontia ja puisevan tylsää katseltavaa. Koko festivaalin odotetuin homouutuuselokuva loppasi täysin. Pääosanesittäjä oli kuin varjo Mapplethorpin kurittomasta kauneudesta, mikä ei ollut vähäinen. M ei koskaan pystynyt estämään oman viettimaailmansa määräävää päiväroolia elämässään. Siitä jokahomo on kautta maailmanhistorian uneksinut ja vain harvat valitut M:n tavoin pääseet toteuttamaan. Ehkä siksi elokuvassa ei ollutkaan tahattomasti yöpöydällä tällaisesta manifestoineen portugalilaisen Fernado Pessoan kirja. M oli hakenut oppinsa Pessolta, josta kirjoittaa myös nobelisti Jose Saramago viimeiseksi jääneessä kirjassaan ”Ricrado Reisin viimeinen vuosi”(Tammi 2104). Pessoan opetus oli nautinto ja laiskuuden välttämättömyys ihmisyyden totetumiselle. Samat kaavat toistuvat jo renessanssista lähtien. Kysymys vapaudesta olla mitä on oli myös kysymys villeydestä ja oman mielen uppiniskaisesta oikeudesta ajatella ja toimia väärin muiden käskyjä vastaan, toteuttamatta valmiiksianetun maailman typeryyksiä ja tahallaan harhaanjohtavia käskyjä. Vain se ja ainostaan se voi viedä hulluuden siihen pisteseen, mitä Dali tarkoitti sanomalla:”Minä olen hullu. Hullun ja minun ainoa eroa on vain se, että en minä ole hullu!”.
Pessoan opetukset (ja muistakaa että M oli käynyt taidekoulussa opettelemassa taiteen historiaa Marcel Duchampista lähtien eli kaikkien kyseenalaistajien tietä….) mielessä hän ei suostunut tukehtumaan heterotylsyyksien kuristusotteeseen eroottisten löytöretkiensa alkukahnauksissa, vaan antoi palaa täysillä eläen yhtä värikkäänä kukkana, lennellen kukasta kukkaan, ja nauttien kaikkien varauksetonta ihailua erottisesta viriliteetistään, kuin oman aikansa kunnolla persettä antava renessanssihuorahomopoika 1500-luvun Firentzessä (Caravaggion tauluista näitä löytyy ja Derek Jarmanin Caravaggio-leffasta lisää), mikä oli tuohon aikaan koko läntisen maailman irstas ja spermalle haiseva homopääkaupunki nykyisen Berliinin dekanssin tapaan (tästä on kirjoittanut Salaman Rushdie Firentzen lumooja-kirjassaan).
M veisti itsestään kamerallaan Mihelagelon Daavid-patsaan triptyykissään, joka on myös minulla minimalistisesti (tanskalaisittain modernismin hengessä) sisustetussa Vallilan-kotini keittiön seinillä mustavalkovedoksina. Oli onni että kamera oli keksitty, sillä muuten hän olisi antautunut maalaustaiteen maailmaan.
M:sta kertova elokuva oli surkea ei siinä ole mitään puolustettavaa – suorastaan kehno ja kamala. Katsojakokemuksena yhtä tylsä ja ikävystyttävä kuin Queer as a Folk, se amerikkalainen kiiltokuvaversio-YÖK! Tai ihan kuin olisi ollut samanlaisen surkean amerikkalaistekeleen, sotaelokuva Midwayn hengetön homoversio.
Oli kiusallista katsoa kun elokuvassa ei pelannut mikään. Ei ”näytteleminen (kamalin oli se mustan rakastajan roolissa ollut mies…) eikä itse tarina. Pääosanesittäjän ainoa syy miksi hän sopi rooliin, laihuus, ei ollut riittävä elokuvarooliksi asti.
Mapplethorpelle kävi samoin kuin aikoinaan Harvey Milk-elokuvalle. On vaikea tehdä elokuvaa valmiista legendasta kun tarina on iskostunut jo yleiseen tietoisuuteen eikä ohjaajalle jää muuta mahdollisuutta omasta mielestään kuin kuvittaa tarina valkokankalle. Se olikin suurin virhe myös nyt nähdyssä Mapplethorpissa, vaikka näkökulmia ja kertomattomia tarinoita olisi luullut riittävän loputtomiin, jos tekijänä olisi ollut joku elokuvan Michelangelo. Surkeuden ja voimattomuuden aikaa riitti aina M:n kuolemaan saakka, AIDS jyräsi ja homot olivat vailla kansalaisoikeuksia. Sen jälkeen nyyhkytarinat ovat saaneetkin väistyä voimaannuttavien kasvukertomusten tieltä. En tiedä onko se hyvä vai paha asia.
Elokuvan lopulla kerrotaan teksteissä M:n kuolleen vain 42-vuotiaana AIDSIin ennen suurta kansainvälistä läpimurtoaan. Siitä ei kuitenkaan puhuta että M oli aika rikas yli 200 miljoonan dollarin omaisuudellaan, ja että siitä oli tullut – oikeastaan kilpailusta AW:n kanssa hänen elämänsä eräs keskeisimmistä päämääristä. Sitä tasutaa vasten hänen perustamnsa säätiön Aidsin vastaiseen työhän jakamat 50 miljoonaa dollaria tuntuvat vähäiseltä. Mihin loput 200 miljoonaa hävisivät? Se olisi kokonaan eri tarina mutta sitä ei kerota, koska se haittaa myytti nimeltä M:ää siksi, ettei rahastaminen hänellä vielä ole loppunut.
Myös Mapplethorpea vastaan esitetty aiheellinen kritiikki sekä hänen töitään että häntä itseään kohtaan on jätetty elokuvasta valitettevasti lähes kokonaan pois, vaikka juuri tämä näkökulma olisi inhimillistänut aiheensa pois jalustalle nostamisen patsastelavan näkökulman sijasta.
Ripaus ristiriitaa olisi ehkä tuonut esille sen elokuvan kadoksissa olleen motiivin, miksi hän teki mitä teki, oli mitä oli ja eli miten eli läpi repalaisen elämänsä.
Päinvastoin elokuva kertoo omaa karua kieltään cokacolakulttuurin haudanryöstäjäluonteesta. Elävänä kun ei kelvannut. Vasta nyt tämän elokuvan myötä M:llä aletaan rahastaa kunnolla, sillä sen on mahdollistanut Advocat-lehden ja Stonewallin sekä Tom of Finlandin sulautuminen osaksi hyväksyttävää normaalikoodia ja markkina-arvoista kulutusnormistoa.
Viimeisessä näyttelyssään 1989 kuraattori kuitenkin puhuu asiasta elokuvassa M:n kanssa. Samaan aikaan M:n irstas taide on tapetilla USA:ssa ja saa vastaansa syytteitä ja haukkuja.
Itse näin tuon M:n elokuvassa puhutun, ja silloin valmistella olleen retrospektiivisen näyttelyn asuessani Kööpenhaminan kupeessa 1991- 1992, ja muistelen sitä vieläkin lämmöllä samoin niitä hetkiä Köpiksen villissä homoyöleämässä, jossa sekä M itse että hänen taiteensa eli vapasti leikkien nahkaruoskien vihellellessä ilmassa poppershajun ryydittämänä.
Tätä elokuvaa ei kannata katsoa ellei ole täysin paatunut tasapaksun amerikkalaisviihteen turruttama massaviihteen suurkuluttaja. Sen sijaan kannattaa lukea tai katsoa kuvat Mapplethorpen hienoimmista valokuvista kertovasta kirjasta ”Robert Mapplethorpe” (Richard Marshall; Secery&Warburg 1988). Kirjaa löytyy ainakin yksi kappale Helsingin kirjastoista, ja se vapautuu Richardinkadun kirjastoon minulta samana päivänä kun tämä artikkeli julkaistaan QX:ssä, ja on sieltä lainattavissa viimeistään seuraavana päivänä asiasta kiinnostuneille halukkaille ja himokkaille.
QX QX
The Shiny Shrimps (Ohjaus Maxime Govare&Cedric Le Gallo Ranska 2018)
Huomioikaa että usein hyvissä leffoissa on mukana osatuottajana tai levittäjä ranskalaiselokuvissa canal+. Ranskalaiset homoelokuvat ovat aina olleet piirun verran parempia kuin heteroelokuvat, vaikka Godardia ihaileva ja kopioiva Aki Kaurismäki olisi asiasta varmasti eri mieltä. Silti ne eivät ole aina päässeet irti niitä vaivanneesta romanttisen rakkauden ja onnellisen elämän ylistyksestä, mutta suunta on hyvä. Tämän osoitti lauantainakin kaksi homoelokuvaa. Näistä ensimmäinen The Shiny Shrimps on nähtävissä vastineena muutaman vuosikymmenen takaiselle ”Pride”- elokuvalle ”Priscilla – Aavikon kuningatar”. Hulvattomaan parodiahenkeen, joiden LGBTQ-yhteisöä voimaannuttava poliittinen sanoma oli ihan sama kuin ”The Shiny Shrimpsin”; olkaa ylpeinä mitä vähemmistöä olette, kunhan ymmärrätte että vain puhaltamalla yhteen hiilleen ja toimimalla yhdessä vältytte uudet homovainot ja pidätte vaivalla saavuttamanne vapauden olla kummallisia, panna ja bailata missä ja milloin vain niin paljon kuin haluatte ilman että teidät saa siltä istumalta teurastaa, kuten jossain päin maailman pimeitä kolkkia koko ajan tapahtuu.
Elokuva nauraa homokliseille lempeästi esittämissään homovitseissä vaikka tarina on surullinen syöpään kuolevasta uimarista, joka on peittänyt sen muulta joukkueelta kunnes kuolee Gay-Olympialaisten vesipallon loppuottelussa.
Elokuvan voi tulkita myös tylsyyden kuvaamiseksi.
Homoporukalla ei ole mitään muuta yhteistä kuin se, että kaikki ovat yksinäisiä ja kärsivät.
Kun joukon nuorin saa viereensä tienvarresta poimitun liftarin ja rkastuu tähän, hän saa huomata jo seuraavana päivänä tullessaan hylätyksi, kuinka lyhytikäistä ja katoavaista heteken huuman homorakkaus voi olla. Asia, josta muut joukkuepelaajat ovat kärsineet jo vuosia.
Elokuvan kamalin kohtaus on se, missä kuolevalta alkaa nenästä valua verta ja katsoja tietää hänen kuolevan seuraavaksi.
Miehiset lesbot vastustajina ovat pelottavia ja homojen vesipallojoukkue koostuu kaikista mahdollisista homoelämän eri edustajista. Heitä kaikkia yhdistää vain homomainen halu irrotella kuin viimeistä päivää. Panna ja juopotella kuin kaksikymppiset discohomot, mikä sinällään on hieman totuudenvastainen mutta elokuvan sanomaan hyvin sopiva klisee.
Elokuva on hyvänmielen elokuva ja sai ainoana katsomistani homoelokuvista lähes täydeltä salilta raikuvat taputukset. Pitää tunnustaa että itselläkin tuli elokuvan lopussa itku silmään, kun gay-kansa karkeloi estoitta Gay-Olympialaisten avajaisissa Zagrebissa – ehkä myös siksi että minulla on ollut kroatialainen poikaystävä, ja olen siitä kirjoittanut ”Homolulu-queernovelleja”(Kulttuuriklubi 2018)-kirjassani otsikolla:”Kuningas Tomislavskin päärynä-hasselpähkinäkakku”. Elokuvaa katsoessani hetken aikaan minäkin tunsin aitoa ylpeyttä siitä kuka ja mikä olen, ja että kuulun tähän porukkaan tavalla tai toisella, vaikka aina siitä en ole ollut ihan varma.
Sauvage (Ohjaus Camille Vidal-Naquet Ranska 2018)
Elokuvan yksi avain on ymmärtää, miten rikkinäinen ja häilyväinen olento ihminen on tunteissaan ja ajtuksissan niin nuorena kuin vanhankin. siksi se muistuttaa heti aluksi meitä siitä, että kaikella sillä mitä koemme on merkityksensä elämässämme, sillä mikään ei täydellisesti unohdu vaan pysyy piilossa odottaen aikaa, milloin se tulee esille jossain muussa muodossa.
Elokuvan kaltoinkohdeltu kerubimainen poika ei ole vain poika- vaan myös vanhojen ja rumien setien hahmossa langennut ja lannistettu enkeli, joiden surkeat elämät vilahtahtavat silmiemme edessä, kuten myös kaikki ne pojat – me itse mukaanlukien, joiden surkeat elämät ovat vilahtaneet ja tulevat vilahtamaan välinpitämättömien silmien edessä niin kauan, kun oman himomme nimissä ummistamme silmämme siltä rikolliselta hyväksikäytöltä ja väkivallalta, mikä tekee meistä ja heistä kuolevia enkeleitä toisten samanlaisten hyväksikäyttäjien kynsissä pahan kierteen jatkuessa hamaan loppuun.
Pedro Almodovarimaisia vaikutteita itseensä imenyt festivaalien paras ja koskettavin elokuva on sekä kompleksinen että homoelokuvagenressä yllättävän avoin näille peitetyille ongelmille, ja samalla rajua kritiikkiä seksististä sekä pinnallistunutta hyväksikäyttäjähomomaailmaa vastaan, jossa ihmisillä itsellään eikä tunteilla ole mitään väliä, jos olet nuori, nätti ja sinulla on paksu ja iso mulkku, mikä toimii pikkurahasta kuin paloruisku sammuttamassa erotiikannälkäisten vanhojen ja rumien miesten hurjia seksiafantasioita. Näin on elokuvan pääesittäjällä, joka on pahasti rikki niin fyysisesti kuin henkisesti siihen, ettei löydä mistään ihmimillisyyttä tai rauhaa, ja aitoa välittämistä homojen keskinäisissä suhteissa.
Elokuvan homoseksi on iljettävää ja kaupallista sortamista ja suorittamista. Välineitä ja isoja kumituppeja perseeseen kivun ylärajoilla tungettuna. Siitä puuttuu kaikki inhimillinen, kuten suuteleminen, hyvänolontunne, toisen läheisyys tai inhimilliset olennot hymyistä nyt puhumattakaan.
Pier-Paolo Pasolinin Tuhannen ja yhden yön filmatisoinnin Nur-Eddiniä muistuttava pääosanesittäjä on ajautunut narkkaamisen kautta huonoon homohuorajengiin ja rakastunut sen väkivaltaiseen heterojohtajaan, jolle kaikki on vain ansaitsemismielessä tehtyä työtä, ystävyyskin. Hänellä ei ole haluja tuhlata hellyyttä sitä kärttyvälle, vasta 22-vuotiaalle, itseensä rakastuneelle kauniille pojalle, joka haluaisi vain hellyyttä, oman poikaystävän, ja poikien välistä keskinäistä kaveruutta, leikkejä sängyssä sekä oman kullan kanssa bailaamista paikallisessa homodiskossa. Mutta se on liikaa vaadittu siinä toivottomassa elämässä, missä mennyt ei ole nykyisyyden hallinnassa, ja niissä piireissä mihin hän on ajautunut, eikä muutosta parempaan ole näköpiirissä maailmassa, missä huono karma ja surkeat kohtalot kietoutuvat vaarallisesti toistensa ympärille toisiaan kuristaen.
Eräs vanha ja ruma mies ostaa pojan rakastetun kokonaan itselleen ja poika suuttuu tästä ja alkaa raivota. Muutaman turpakeikan jälkeen rakastettu paljastaa muuttavansa miehen eläkepäiviksi Espanjaan. Ja kun poika kysyy viattomasti milloin hän tulee takaisin, rakastettu vastaa: en koskaan ja antaa neuvon jäähyväiseksi: ”Etsi itsellesi vanha mies, sinut on tehty rakastettavaksi.” Elokuvassa rakkaus on valuuttaa eikä sekään rakkaus ole rakkautta vaan jonkin nautinnan kohteena olemista pakosta, sellaisen joka on vanha ja ruma ja jolla on rahaa eikä se kiinnosta poikaa. Kun oma rakastettu ei vastaa ja hylkää hänet, hän löytää ystävän toisesta koviksesta, joka osoittautuu samanlaiseksi kylmän laskelmoivaksi hyväksikäyttäjäksi kuin pojan rakastettukin sillä erotuksella, että hän tunnustaa olevansa homo, jolle kullinimeminen on sekä työtä että huvia, mutta lämpöä ei hänestäkään heru yhtään sen enempää.
Poika ei saa eikä löydä haluamaansa muistakaan ihmisistä. Silti hän kaikessa lohduttomassa tyyneydessään selviää tästä umpikujasta löydettyään lopulta sillalla seistessään ja ilmeisesti itsemurhaa hautoessaan yhden ihmisen, joka välittää hänestä. Vai välittääkö ja jos välittää niin millä tavalla? Ukko on ruma ja vanha ja nuorukainen ei saa mielestään kavereitaan ja suurta rakkauttaan, eikä hän ole valmis sittenkään vaihtamaan sairasta ja epävarmaa vapauttaan varmaa mutta tylsään tulevaisuuteen ukon rinnalla jossain Kanadassa neljän seinän sisällä.
Elokuvan voi nähdä myös monen homopojan peterpanismia tihkuvana ylistyksenä.
Kaksikymppinen homostelun makuun päässyt poikkeuksellisen kaunis ja hyvinvarustettu nuorukainen ei halua kasvaa tylsäksi ja rumaksi suorittaja-aikuiseksi. Hän vaihtaa koko elämän kestävän huoruuden ja alistumisen mieluummin satunnaiseen, ja omaehtoiseen huoruuteen, pitäen itsensä yhä ikäänkuin neitseellisen vapaana pakosta ja etsimään kaiken rumuuden ja pahan keskeltä vielä pitkitetyn nuoruutensa loppuraitilla oman itsensä puhtauden alkukuvaa peiliksi itselleen, sillä hän on itse viattomuus ja puhtaus likaisen maailman keskellä. Kyllä se siellä jostain vielä hänen eteensä tupsahtaa, elokuva antaa optimistisesti ymmärtää.
Eräänä surkeana päivänä poika joutuu vaarallisen ja sairaan pianistin sadististen leikkien uhriksi, palaa sillalle ja melkein kuolee siellä häntä odottaneen tutun vanhan ja ruman ukon syliin. Poika jää miehen luokse ja mies alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Se ei kuitenkaan kiinnosta poikaa, joka pakenee lentokentältä tuttuihin maisemiin. Tässä vaiheessa huomasin että olen tämän saman tarinan katsonut aiemmin eräässä japanilaisessa homoelokuvassa 2000-luvun alussa vaikken nyt nimeä saakaan mieleeni. Poika on onnellinen ja vapaa. Miten se on mahdollista? Hän ei anna periksi helpoille houkutuksille. Siitä kielii lopun juoksu ulos ahdistuksesta ja huoleton nukahtaminen metsän mättäälle.
Miksi tämä sitten on Vinokino 2019-festivaalin paras elokuva? Venäläisohjaaja Tarkovskin sanoin, olemassolomme tarkoitus on taistella omaa sisäistä pahaamme vastaan. Juuri siihen tämä elokuva kehottaa moralisoimatta tai ottamatta kantaa siihen kenen paha on pahempi -hyväksikäyttäjän vai hyväksikäytetyn, sillä tilaisuus tekee aina varkaan niin kauniista pojasta kuin vanhasta rumasta ukostakin. Miksi elokuva sitten on mestariteos tai sitä pitäisi sellaisena tulkita? Tarkovski sanoi, että tullessaan kosketukseen mestariteoksen kanssa, ihminen kuulee saman totuuden kutsun, joka on ollut taiteilijallakin. Näin teoksen ja ja taiteilijan välille syntyy yhteys. Silloin paljastuvat sielumme parhaat puolet ja alamme janota niiden vapauttamista. Jotain tällaista tunsin tätä mestariteosta katsellessani.
Festivaalin paras ja koskettavin elokuva
QX QX QX QX
The Blond One (Ohjaus Marco Berger Argentiina 2019)
Harvinaisen kaunis homoelokuva.
Mieleen tulee muutaman vuoden takaisen homohitti Le Weekend asetelman ja värin sekä elokuvassa vallitsevan väistämättömän mutta rauhallisen ja kiihkottoman lopun takia.
Elokuvan yksi avainkohtauksista on rakastavaisten miesten matkat samaan työpaikkaan junalla. Kuva on aina sama ruuhkakuva, missä miehet ovat melkein kiinni toisissaan niin lähellä mutta juuri siksi liian kaukana. Pikkuhiljaa miesten intohimo puhkeaa kuitenkin kukkaan ja asuhde kehittyy kahden rakastavaisten suhteeksi vailla suurta draamaa.
Alun kertomus näyttää miten erotikkan voima miesten välillä syttyy ja toimii. Se on hyvin kaunista ja kiihottavaa katseltavaa ilman että siihen olisi ympätty monille vastaavaalille homoelokuville tyypillisiä ylikierroksia á la draamaqueenit. Suurin osa homoista on tavallisia ja tavallisen näköisiä miehiä, jotka haluavat olla toistensa kanssa ilman että tekevät siitä ympäristön takia suurta numeroa. Niin tässäkin ikäänkuin Brokeback Mountainin 2010-luvun päivitykseksi tehdyssä elokuvassa todistetaan lähes kahden tunnin ajan koskettavalla tavalla.
Pääosanesittäjät muistuttavat muutenkin hätkähdyttävästi Brokeback Mountainin Ennis del Maria ja Jack Twistiä. Varsinkin blondi, joka puhuu elokuvassa yhtä vähän kuin Ennis del Mar, ja avaa sanallisen arkkunsa vasta elokuvan loppupuolella kertoakseen tarinan rakastetulleen siitä, miten vahingossa poikia rakastavasta homosta tuli tyttölapsen isä. Tapahtuma on kaksoivaloitettu heteroelämän puristuksessa elävän elämän ikävien sattumusten linjalle, sillä ihan samalla tavalla kohtalo puuttuu peliin sattuman oikusta myös hänen rakastettunsa elämään, kun eräänä päivänä miehen naisystävä tulee kylään ja myöhemmin kondomien puutteen takia raskaaksi niin, että huolimatta siitä että blondin rakastettu on jo antanut naisen ymmärtää suhteen olleen loppu, raskauden takia hän muuttaakin miehen luokse ja pakottaa blondin muuttamaan pois.
Blondin eleetön läsnäolo ja ilmeet ovat elokuvan tärkeintä antia. Hän on kuin viaton karitsa, joka kestää kaiken. Ehkä hän on enemmänkin hammasta purren pakon edessä kaikkeen siihen sopeutuva mihin on, kun muuta ei voi. Blondi on ympäristölleen kuin yksi iso kysymysmerkki mikä ei tarkoita avutonta tai autistista suhtaumista. Sisältä hän kiehuu ja tunteet myllertävät mutta ympäristön takia hän ei näytä tunteitaan. Ihan samoin tekee hänen rakastajansa, kun hän sanoo blondille erääksi syyksi siihen miksi jatkaa naisten kanssa, että hänellä on jo elämä eikä hän voi eikä halua muuttaa sitä, koska ei halua että häntä osoitellaan. Blondi kestää urhoollisesti rakkauden voimin kaiken, myös sen, että rakastajan kotipuolesta tuleva entinen rakastaja käy vikittelemässä miestä.
Elokuvan ilmeetön loppu on toteavan ymmärtävä: me elämme siinä parhaassa mahdollisessa maailmassa, mikä meillä on siihen voimatta hirveästi itse puuttua. Siksi blondikin siihen alistuu niellen pettymykset ja näyttämättä sitä muille mutta ei katkeroidu, sillä hänellä on kaikki hyvin. Siksi hän jää odottamaan mitä hyvää tämä päivä tuo hänen elämäänsä Riehaantuneen pilven, Kyoon, joka oli yksi kuuluisan munkki Ikkyuun (1394-1481) lukuisista runoilijanimistä sanoin (hän oli epäsovinnainen ja särmikäs henkilö, joka oli kiinnostunut zenin opeista, temppelien ja munkkien tapainturmeluksesta ja homorakkauden iloista):”Ehkä huomenna paistaa aurinko. Ehkä ei. Sillä ei ole niin väliä. Jatkan taas matkaani. Ehkä näen tiellä jonkun mukavan pojan, joka haluaa jakaa seuraavan yön kanssani. Ehkä. Ehkä hänellä on mukanaan riisikupillinen ja pullo vahvaa viinaa. Ehkä! Ehkä ei! Kuka tietää?”
QX QX QX QX
Turkulaiset ovat lämpimästi tervetulleita piristämään pääkaupungin olematonta homokulttuuritarjontaa
Nöyrä kiitos tyytyväisen homoelokuvayleisön puolesta- Tunnelma oli Vinokino Helsingissä lämmin. Henkilökunta asiallista ja aikuisya mistä iso plussa. Homofilmit olivat myönteisesti yllättäviä kun vertaa aikaisempaan tarjontaan.
25-vuotta sitten viimeksi arvostellessani festivaalit, meno oli Turussa ihan toista, sekavampaa sähläämistä, ja homoelokuvat liian laajalla skaalalla valittuja. Nyt oli toisin. Ainakin homolokuvien osalta, missä se oikea homous ja poikarakkaus – sokraattinen homorakkaus tuli todistettua monen filmin voimalla, ehkä siksi myös katsomot oli täynnä homoja. Kiitos koordinaattorille, joka oli elokuvat asiantuntevasti valinnut.
Kyllä turkulaiset ovat edelleenkin lämpimästi tervetulleita piristämään olematonta homokulttuuritarjontaa pääkaupungissa samaan aikaan kun entinen Helsingin Seta, nimensä mukaisesti nykyisin Helsinki Pride, keskittyy valistamaan omaa kapeaa homonäkemystään heteroille, ettei ilmeisesti ehdi järjestää sateenkaarikansan kovasti odottamia yhdessäolojuhlia esim. homo-Suomen itsenäisyyspäivän vastaanottoa, homokepulaiskekrijuhlista ja homovasemmiston- sekä ylioppilaiden vappujuhlista – ja mitä niitä nyt lieneekään olemassa – puhumattakaan, niin että jonkun innokkaan, osaavan ja touhukkaan olisi tartuttava tuumasta toimeen. Mutta onhan meillä taas onneksi ensi vuonna luvassa Vinokino Helsinkiin.
Sydämellisesti tervetuloa siis turkulaiset siskot ja veljet vinokinoinne meitä pääkaupungin LGBTQ-porukoita piristämään ensi vuonnakin hyvällä ja yllätyksellisillä elokuvaohjelmistollanne.
Vinokino-festivaalin yleisarvosana: QX QX QX QX
Päivitetty 2022-09-02
