Onnistuneesta tämän vuoden Vinokino-festivaalista lämmin kiitos Antti-koordinaattorille, joka oli elokuvat asiantuntevasti ja kiinnostavasti valinnut. Kyllä turkulaiset ovat edelleenkin Vinokinollaan ensi vuonna lämpimästi tervetulleita piristämään olematonta LGBTQ-kulttuuritarjontaa pääkaupungissa!
Hesarissa oli Vinokinon aattona torstaina 21.11 Eleonoora Riihisen omituinen kirjoitus queerelokuvista otsikolla ”Ja he elivät surkeina ja yksinäisinä elämänsä loppuun asti”,
Hesarin toimittaja, muut, heterot ovat vasta heräämässä laten litkimisensä lomassa siihen, etteivät seksuaalisten vähemmistöjen kertomukset ole aina kauniita, innostavia, terveitä, eikä sateenkaarimaailman tympeäksi mainoskoodiksi koodiksi muuttuneen LGBTQ-lyhennelmän alla eletä sulassa sovussa, tai olla ollakaan, heidän yllätyksekseen, onnellisia. Toimittaja ei tiedä, että juuri tätä vääristävää ja inhottavaa tapaa syrjiä homoja leimaamalla heidät onnettomiksi surkimuksiksi vastustamaan synnytettiin nykyiset homoelokuvat.
Heterot ovat vasta heräämässä siihen, etteivät seksuaalisten vähemmistöjen kertomukset ole aina kauniita
Homot olivat saaneet tarpeekseen paitsi siitä, että heidät luokiteltiin psyykkisesti sairaiksi, että myös elokuvien ja viihdeteollisuuden tapaan luoda heistä kärsiviä epäihmisiä vaikka he itse kokivat rakkautensa erityisenä, erilaisen ja jotenkin hienompana kuin heteroiden vastaavaan. Tätä kuvaa Outi Heiskanen kirjoitus Filmihullun kaksoisnumerossa 4-5/1997 elokuva- ja video-oppaassaan nimeltään Gay Hollywood, jonka kirjoittaja Steve Stewart ihmettelee sekä suoraan, että rivien välitse esimerkkinä homot kurjissa ojissa kuvanneen Stonen värikästä mielikuvitusta JFK-elokuvansa homoiljetysten vastenmielistä maailmaa:
”Orgiat, joiden puvustus on kuin suoraan Milos Formanin Amadeuksesta, maalailevat Stewartin mukaan naurettavan yliampuvan kuvan ”alamaailmasta”, jonka homohallitsijat näyttävät pystyvän melkein mihin pahuuteen tahansa.”
Silloin viimeistään homojen mitta täyttyi. Muistan miten itsekin kirjoitin tuosta elokuvasta ja haukuin sen homoiljetysmaailman lyttyyn. Olimme yksinkertaisesti saaneet tarpeekseen heteroiden päällemme liimaamista paholaisen symboleista ja syttelyistä osallisuudesta Kennydyn salamurhaan. Elokuvasta tuli homoille sen jälkeen oman rituaalinsa mukaan täkeä osa tästä puhdistautumista ja siksi queerelokuvia alettiin tehdä vimmatusti niin amatööri- kuin hieman myös ammattipuolella. Näitä elokuvia voi kautusa nimellä ”homokivikauden elokuvat” ja niissä rimpuiltiin irti heteroiden meille antamasta sairaasta kuvituksesta ja luokituksesta. ja Ja koska homoseksuaalisuutta ei voitu suoraan käsitellä elokuvassa ennen 60-luvun loppua, se oli tuotava esille verhoillusti. Hollywoodin kultakauden elokuvathan olivat tuottaneet variaatiota amerikkalaisesta heteroseksuaalisesta unelmasta, missä homot ja lesbot sysättiin pois kadun aurinkoiselta puolelta.
Kuvattaviin tarinoihin vaikuttaa vielä homojen alistettu asema
Homoelokuviin vaikuttaa vielä tämä historiallinen taakka, ja kuvattaviin tarinoihin homojen alistettu asema, mikä ei ole Prideistä huolimatta parantanut tilastojen mukaan missään muussa kuin siinä etteivät tietyt pohjoiset hyvinvointivaltiot enää (virallisesti) sorra homoja, ja että meillä on samoja oikeuksia kuin hetereoillakin. Hollywoodissa homoseksuaalisuus löysi paikkansa unelman kääntöpuolella, amerikkalaisen painajaisen kuvastosta. Se ei poistanut edes Stonewallin jälkeen sitä pitkää varjoa, mikä homouden yllä vieläkin oli. Homoseksuaalista itsestään tehtiin kävelevä painajainen, sosiopaatti ja psykopaatti, jonka tehtäväksi koitui ravistella lopulta suvereenia yhteiskuntaa. Homosta tehtiin vaarallinen hullu ja perverssi – ja siksi kadotukseen tuomittu.
Ja tämä tuotti hedelmänä lisää väkivaltaa, syrjintää ja homomurhia. Vuonna 1980 valmistunut Al Pacinon tähdittämä Yön kuningatar-elokuva, oli raju kertomus homomurhaaja jahtaavan poliisin soluttautumisesta New Yorkin homopiireihin asettumalla samalla itse murhaajan syötiksi (Pacino on esiintynyt kahdessa muussakin homoroolissa Yön kuningattaren lisäksi. Hikisessä iltapäivässä, ja Aidsiin kuolevana asianajajana HBO:n tuottamassa Tony Kushnerin näytelmän tv-dramatisoinnissa ”Angels in America”, jota voi pitää hyvällä syyllä parhaana koskaan tehtynä homonäytelmänä, ellei koko Shakespearen tuotantoa oteta lukuun). Heti elokuvan tultua julki eräs hullu papinpoika ajoi autollaan keskelle Yön kuningattaren aitoa kuvauspaikkaa surmaten kaksi homomiestä.
Vielä niinkin myöhään, kuin 90-luvulla patrioottisessa ja machomaisessa Bravehartissa (jonka Irlannin huumaavan ja mölyisen ensi-illan olin todistamassa Dublinissa englantilaisille mahat kippurassa nauravan yleisön kanssa), kuningas Edward I:n poika esitettään naismaisena ja iljettävänä homona, jonka yhtä vastenmielisen homopoikaystävän kuningas tappaa heittämällä tämän ikkunasta ulos, jotta prinssi edes vähän miehistyisi ja itsenäistyisi (tässä kohdin yleisö puhkesi raikuviin kättentaputuksiin, ei siksi että kyseessä oli vastenmielinen homo vaan että se oli englantilainen homo).
Ja samanlaisia homokikivauden elokuvien esimerkkejä, joko suorasta suunsoitosta tai hienovaraisemmasta homohalveksinnasta tai sitten päinvastoin, tuhoon tuomittuja homokohtaloja elokuvahistoriassa, on kamalia esimerkkejä, joista amerikkalainen komediaelokuva ”Skandaali Neron kylpylässä”, on taas surkuhupaisin todiste, tai Gay-Casablancaksi kutsutun Hämähäkkinaisen suudelma kertomuksena poliittisin ja traagisin, mutta jonka poikkeuksellisen vahvaa sädekehää himmentää vastenmielisen pääosanesittäjän, William Hurtin esittämä camphenkinen ja naismainen stereotyyppihystreerihomo Luis Molina, homoseksuaalisuutensa takia vangittu somistaja, jonka vankilanjohtaja on luvannut vapauttaa, jos Molina saa selville tärkeitä asioita sellikaveristaan ja poliittisesta vangista nimeltään Valentin Arregui, johon onneton Molina rakastuu.
On kummallista syyttää Riihisen tavoin väärien johtopäätösten harhauttamana queerelokuvaa sellaisesta näköalattomuudesta kuin mitä kirjoittaja tekee rivien välistä, sillä kyse on ihan jostain muusta. Kysymys on hieman sama, minkä takia Filosofi Ludvik Wittgenstein piti tanskalaista eksistentiaalifilosofi Sören Kirkegaardia koko 1800-luvun ylivoimaisesti tärkeimpänä ajattelijana. Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan Kierkegaard kirjoitti subjektiivisuudesta, joka oli hänen mielestään totuus: sillä muutoin olisimme unohtaneet sen mikä sokraattisessa ajattelussa oli arvokkainta. Kun Sokrates uskoi, että jumala oli olemassa, hän piti kiinni objektiivisesta epävarmuudesta sisäisyyden koko intohimolla; ja juuri tuohon ristiriitaan, tuohon riskiin, sisältyy usko.
Samalla tavalla ajattelee queerriskistä ja epävarmuuden autuudesta varmuuden valheiden ja heteronormativiivisuduen puristuksessa vaikka naamioikin sen vieraannuttamismielessä hellästi campin valheeseen, sillä sokraattinen epävarmuus on kuin nokkela pila verrattuna absurdiuden vakavuuteen. Sokraattinen eksistoiva sisäisyys on todella queeria, ja lajissaan nykypäivälle vierasta kreikkalaista suruttomuutta verrattuna heteronormatiivisen varmuuden aiheuttamaan mielen rasitukseen. Perin outo näkemys siis toimittajalla – ellei kyseessä ole provokaatio tai tietämättömyys sitä taustaa vasten, että queerelokuvista on jo nykyisin paljon tutkittua tietoa sen camp-henkisyydestä ja vastarintaluonteesta, sekä erityisestä homohalun katseesta, josta minäkin olen kirjoittanut jo kymmenisen undegroundqueerkirjaa.
Lyhyesti sanottuna kyseessä homoelokuvien huumorin ymmärtämisen kohdalla on sellainen puhdas sokraattinen epävarmuus, mikä on usein niin nokkela pila verrattuna absurdiuden vakavuuteen, ettei sitä tavallinen katsoja edes huomaa – saati sitten vahvasti ennakkoluuloinen ja provosoimista etsivä toimittaja, koska se on se ei-heteroita miellyttävä homovyoeristinen himon katse, mistä Platon puhuu Pidoissa, ja mitä Thomas Mann jalostaa kuolema Venetsia-kirjansa pääosan esittäjän pohdinnoilla viattomuus/puhtaus-ajatusparilla oman piilohoelämänsä epäonnistumisten valjetessa hänelle yhdessä pikaisesti luodussa katseessa kauniiseen puolalaisylimyspoika Tadzioon.
Homoelokuva ei toimikaan totutun kaavan, vaan antikaavan mukaan
Hesarin toimittajan pitäisi hyvin tietää Ibsenin (Aristoteleen telos-ajattelun mukaan) melodraaman kaavan omaksuneen Hollywood suoltavan ammatikseen tekotaiteellista ja epäaitoa onnellisuuspaskaa romantikkannälkäisten pikkulasten päälle Disney-kaavan mukaan niin, etteivät he yksinkertaisesti ymmärrä, jos homoelokuva ei toimikaan totutun kaavan, vaan antikaavan mukaan lyöden rivien välistä kaiken vakavan, pömpöösin ja mahtailevan krääsän. Tai se tuttu kaava on joko campina nurinperin käännettynä itsesäälistä kurjuuden ylistyssinfoniaa homon ikuisesta alemmuudentunnosta.
Hesarin toimittaja ei nyt vaikuta kovinkaan vakuuttavalta kirjoituksessaan. Ehkä hän on katsonut liikaa näitä homokivikauden ensimmäisiä elokuvia, joissa stigma ja vieraantuminen olivat korostetusti esillä, ja liian vähän uuden sukupolven homoelokuvia, joiden aika alkoi Brokeback Mountainista vuonna 2005. Mutta jo sitä ennenkin ilmassa oli uusia tuulia ja tehtiin loistavia homoelokuvia, joiden tekotapa ja teemat olivat universaaleja. Esimerkiksi queerelokuvien klassikon, Happy Togetherin linja ei ole kaukaa haettuna metodina vain homojen omista kärsimyksistä. Elokuvan ohjaaja Won Kair Wang on Hongkongin vastine pohjoismaiselle August Strindbergille, joka osasi siirtää taidokkaasti jokaiseen kuvaamaansa henkilöön omaa itseään, sekä neuroottista ja monitahtoista persoonaansa.
Se mitä Hesarin toimittaja ei kirjoituksessaan selvästikään tiedä tai halua tietää, on eräällä tavalla salakirjoituksella kirjoitettu jokaisen queerelokuvakatsojan otsaan Happy Togetherin ohjaajan Won Kair Wangin sanoin: ”Onnelliset rakastavaiset ovat kaikki samanalaisia. Rakastavaiset, joiden suhde särkyy ovat kaikki erilaisia. He asettavat itsensä sekä toisensa ainutlaatuisiin tunteellisiin kidutuksiin.”
Ranskalainen kriitikkona aloittanut tunnettu ja hyvä elokuvaohjaaja, Francois Truffaut kirjoitti vuonna 1975 ilmestyneessä ”Elämäni elokuvat”- kirjassa, että oli valmis ottamaan kaikkien niiden elokuvat ajatuksiinsa, jotka olematta moraalittomia, epäilivät muiden moraalia. Se mistä Hesarin toimittaja ei mainitse mitään, ei ole suuri salaisuus. Ulkopuolelta queerelokuvien vuoden ehdottomasti kuumin, älyllisin ja poliittisin queerelokuva on epäilemättä Jokeri, mikä kertoo ghettoutumisenvastaisesta kyllästymisestä homouden omineisiin ja sen aina samanlaisesti vain poliittisena taisteluna näkeviin militanttikativisteihin.
Rakastavaiset, joiden suhde särkyy ovat kaikki erilaisia
Homoleffa voi olla homoleffa paljastamatta sitä olevansa tai kuvaamatta itse asiaa perinteisestä näkökukulmasta nippuna irrallisia ja siirappisia tunteita ja intohimoja homoelokuvien vakiintuneen käytännön mukaan. Vähän samalla tavalla kun Dario Folla on näytelmä, minkä nimi on osuva piilohomofantaisioiden täyttämälle oikealle (95% homomaailmasta) homomaailmalla: Kaikki varkaat eivät tule varkaisiin, joten kaikki homotkaan eivät ole saman logiikan mukaan homoja.
Miksi sitten homoelokuvafestivaalien ulkopuolelta kaupallisen levitykseen suuren yleisön suosikiksi noussut Jokeri on minusta aito ja ajankohtainen queerelokuva – ja keskinkertaisen keskiluokkaisen turvallisuusajattelyn kyllästämien keskitien kulkijoiden ulottomattomissa, vaikka ihmiset ovat murhahimoisia ja raakoja, yhteiskunta roistojen käsissä ja ahdistavan tappava, eikä näkyvillä ole ketään hyvää tai muutosta parempaan?
Juuri siksi. Ihan samalla tavalla kuin Vinokinossa nähdyissä homoelokuvissa homot eivät anna enää periksi. Myöskään queer-Jokeri ei anna periksi – tämä periksiantamattomyys ja pystyssäpäin (pride sana on eräässä festivaalilla nähdyssä elokuvista käännetty näin), vaikka on yhteiskunnallista pahnanpohjimmaista omassa toivottomuuden päättymättömässä lajissaan – eräänlainen ei kenenkään pitämä tai tarvitsema näkymätön turhake, jolle ei ole mitään käyttöä edes omalle itselleen. Ei muuta, kuin kuvitella kaiken ja runkata tyhjille seinille ihan kuten kansalliskirjailijamme Aleksi Kiven kerrotaan tehneen Lapinlahden mielisairaalassa loppuvuosinaan.
Kaikki homot eivät ole saman logiikan mukaan homoja
Kun Hesarin toimittaja syyttää homoelokuvia surkeuden ja säälittävyyden levittämisestä, pitää muistaa ettei tässä kiiltokuvamaailmassa HBO-sarjoineen enää kovin moni muista aikaa, jolloin puhuttiin esim. Strindbergin Kuolemantanssista, joka on taas heterovastine Won Kar Wanin queerklassikko Happy Togetherille, minkä kaavaa niin sekä monet nykyqueerelokuvat että hyvät heteroelokuvat Ingmar Bergmannista lähtien lohdottomassa menetyksen pelossa ja rakkauden kaipuussaan noudattavat.
Kuolemantanssin ja Happy Togetherin sekä queerelokuvien päähenkilöt eivät ole usein vain toistensa, vaan myös olosuhteittensa vankeja nurkkaan ajettuina vankilassa, jossa ei ole kysymys ibseniläisittäin tapahtuvasta elämänvalheen paljastumisesta tai puhdistumisesta, vaan raatelevasta viimeisen lopun alusta, hetkeä ennen kuin viimeisetkin silmälaput on poistettu sen tosiasian edestä, että runoilemisen kyky lakkaa, ja että edessä on enää sen jälkeen vain epämiellyttävän todellisuuden alastomuus särkyineen ja vihlovine kipuineen sen jälkeen kun unelmat ovat poksahtaneet rikki. Hesarin toimittaja ei taida olla tietoinen tai ole kuullut aikaisemmin näistä tavoista kertoa elämän raadollisuudesta sekä pinnan alla piilossa vaanivista vaaroista tai lukenut alan klassikkoja, joihin myös queerelokuvien taitavimmat tarinat emotionaalisella tasolla limittäytyvät.
Mutta turha niistä on syyttää queerelokuvia. Varsinaisesti syy on saksalaisen Vaaliheimolaiset-kirjan kirjoittaneella Goethellä, jolla kriitikinomaisesti heteroavioliittoon tuntui sisältyvän jotain peruuttamattoman ja lopullisen sitovaa kauheaa jäykkyyttä. Ihan kuin aviopuolisoiden ihastuessa suhteen ensi metreillä kokema räjähtävä ja alkuvoimainen rakkaus muuttuisi avioliitossa vastakohdakseen, rakkautta kuristavaksi tavaksi ja laiksi, josta poikkeaminen on molemmille kohtalokasta – kyse on queerakkaudesta, jolla ei ole mitään tekemistä velvollisuusetiikkaan nojautuvassa normatiivisessa sateenkaarirakkaudessa vauvankakkoineen, tuntuu Goethe ennakoinneen. Goethellä queertragiikka oli yhteiskunnan traagisuutta nimenomaan sen silloisessa heteronormatiivisessa mielessä – intohimo rakkaudessa oli queer ja siksi kielletty.
Vaaliheimolaisten, mitä kuvauksena voi pitää sen ajan radikaaleimpana, rakkaus törmäsi porvarillisen maailman rajoituksiin, joita se oli itse huolella rakentanut esteiksi todellisten tunteiden ja välittämisen piilottamiseksi. Kaikki tämä jotta avioliitto olisi vain osa tuottavaa yhteiskuntakoneistoa, alistavaa ja uusiutuvaa porvarillista yhteiskuntaa ylläpitävä väline, jossa velvollisuuksien täyttämälle rakkaudelle ei ollut alkuhurmaantumisen jälkeen riittävästi elintilaa, ja jossa se aina väistämättä muuttui suhdetta ja elämää tukahduttavaksi kahleeksi, josta vapauden nimissä molempien olisi pyristeltävä eroon ennen kuin henki, tunne ja aitous lopulta näivettyvät ja kuihtuvat pois – kuulostaako tutulta?
Vaaliheimolaiset voisi tulkita myös varoitukseksi queereille homorakkauden instutionalisoitumista vastaan, jolloin se on myös enemmän sitä miksi Goethe kirjoitti varoitukseksi kirjansa.
Camp-henkiset queerelokuvat ovat yrittäneet taistella ummehtunutta jäykkyyttää vastaan
Juuri tätä ummehtunutta jäykkyyttää vastaan camp-henkiset queerelokuvat ovat yrittäneet taistella. Queerelokuvia kuvaa paremminkin se, mitä Jean-Paul Sartre tarkoitti sanoessaan koko Jean Genetin tuotannon perustuvan jatkuvaan varuillaanoloon, että näennäisyyden, joka oli alinomaa joutumassa hyväksytyksi todellisuutena, oli alinomaa paljastettava perimmäinen epätodellisuutensa. Queer on siis aavistuksenomainen häivähdys jotain aavistamatonta, jotain sellaista, mitä ei ole olemassakaan, jonkinlainen käännetty arvojärjestelmä tai arvottomuuden tila, jossa näennäisyys tarjoaa hänelle hänen ainoan todellisuutensa. Asia, josta Hesarin toimittaja ei myöskään mainitse mitään. Mutta kuten kauneuskin, on tämänkin oivaltaminen katsojan omissa silmissä, jos ne ovat sokeat tai heterorähmän peitossa, voi tulos olla yhtä tyhjän kanssa.
Pitääkö homojen suhde esittää aina ongelmallisena ja eroamisherkkänä, koska meillä ei ole romanttistäyteisen rakkauden loputtua mitään sanottavaa toisillemme? Eihän muillakaan ole sen ohikiitävän onnellisuuden hetken huuman haihduttua sen sileän tien, kun arki, järjestys ja huolet astuvat suhdetta pilaamaan. Eikä kukaan enää nykyisin esitä tarinaa sellaisena kun se on, vaan sellaisena kun sen henkilöt sen luulevat kokeneensa proustilaisittain kärsien päässään sekopäiseksi tekevää eksistenssituskaa.
Hesarille Vinokinon tarjonnan arvioinut Eleonoora Riihinen oli havahtunut omien sanojensa mukaan queer-elokuvien kaavaan syksyn Rakkautta & Anarkiaa-festivaaleilla. Queer-elokuvissa hänen mukaansa rakkaus oli puhdasta, kaunista ja täynnä sisäänkirjoitettua menetystä, ja se jäi usein puhtaaksi kipunoivaksi kaipuuksi. Toimittaja esittää vielä naivin teorian Queer-elokuvien idealistisesta rakkauskuvauksesta, mikä hänen mielestään on musertavan tragedian sivutuote: ”Se syntyy asetelmasta ”maailma vastaan me”. Esimerkiksi kuluvan viikon viikonloppuna Turun seudun Setan Helsingissä järjestämällä Vinokino-festivaalilla on tilaisuus laskea, kuinka monelle LGBT-hahmoille käy huonosti (LGBT on lyhenne sanoista lesbian, gay, bisexual, transgender). Veikkaukseni on, että aika monelle.”
Maailma vastaan asetelmasta syntyy maailmassa kaikki, joten siinä ei ollut mitään uutta taivaan alla. Mutta siinä Hesarin toimittaja on oikeassa, että kyseessä on hienovaraista mielipiteen syöttöä heteroille suvaitsevaisuuspropagandan nimissä, vaatimuksella saada itselleen ansaitsemansa kunnioituksen vapaana yksilönä, joka saisi toteuttaa vapaasti omaa ihmisyyttään. Mutta mikä voisi olla arvokkaampaa? Oikea suvaitsevaisuus on nimittäin vain ”tolkku ja maltti” eli brittiläistä ”common senseä” noudattaen järjen ja sydämen liitto, kuitenkin siten, että järkevät perusteet ovat ensisijaiset keskustelun lähtökohdat.
Suvaitsevaisuus on vallanpitäjien järkevää sopeutumispolitiikkaa, ja sellaisenaan vastustettavaa – pehmeällä despotialla suostuttelua ovelien markkinavoimien tavoin, sillä se tarjoaa halvan ja valheellisen lohdun sille, joka on niin alhaisessa asemassa, että voidakseen tuntea olevansa jotain, hän tarvitsee yleisenä tunnustuksena häntä hallitsevilta suvaitsemisen, mikä usein nykyjään yhtenä väärän kuninkaan päivänä LGBTQ-maailmassa jää muutamaksi kauniiksi mutta lopultakin tyhjäksi sanaksi, lipuksi kaupungintalon tangoissa tai muutamaksi lakiin kirjatuksi näennäishelpotukseksi, kuten olemme sateenkaaritapahtumissa huomanneet käyvän.
Kyseessä on ranskalaisten teoreetikkojen, ja erityisesti Jacques Lacanin, esittelemä mielenkiintoinen näkemys. On aika selvää, että vieras Toinen asettaa vakavan haasteen suvaitsevaisuudelle varsinkin nyt kun suvaitsevaisuuden nimissä ei enää suvaita muita. Miten suvaita sitä – emme tunne tai saada hyväksyntää sellaisilta, joista emme itse pidä ja jotka eivät meistä pidä, mutta joiden suvaitseminen on meille arjessa selviytyäksemme elintärkeää? Tavanomainen reaktio on kieltää Toinen ja jopa yrittää tuhota se, mutta näitä asenteita ei voi pitää automaattisesti oikeutettuina vaan ongelmallisina.
Tätä taustaa vasten voidaan kysyä uudelleen, onko Hesarin toimittajan yliolkainen vähättely epä-älyllistä ja syyllistävää sortamista samaan malliin kuin yleinen ilmapiiri oli Suomessa vielä 20-vuotta sitten? Tai onko elokuvissa maailma edelleenkin homoja ja meidän rakkauttamme vastaan (minusta kumma kysymys: kyllä on), kuten Hesarin toimittaja väittää? Tai ovatko ne loputtomia glorifioivia rakkauskuvauksia ja surkeita loppuja (sekin on kumma kysymys: ei tietenkään kun katsoo riittävän laajasti queerelokuvia ja erityisesti nyt esiteltävänä ollutta Helsingin Vinokinoa 2019), tulee kuitenkin väistämättä sellainen olo, että kenties nämä elokuvat onkin tehty heteroiden viihdyttämiseksi ja eskapismiksi (se on totta) – kuvaukseksi rakkaudesta, jossa ei ainakaan näennäisesti ole sukupuolittuneita valtarakennelmia, väkivaltaa, alistamista, pettymyksiä, ja heidän rakkautensa epäaitoa Romeon ja Julian räytyvää rakkautta uudestaan ja uudestaan?
Hesarin toimittajan sanat mielessäni kävin Helsingin Vinokinossa katsomassa kolmen päivän aikana kuusi gayelokuvaa; ”Giant Little Ones, Encounters, Mapplethorphe, The Shiny Shrimps, Savage ja The Blond One” sillä silmällä”. Samaan hengenvetoon voin todeta, että yksikään elokuva ei mielestäni vastannut Hesarin toimittajan halventavia kuvauksia queerelokuvista. Ehkä yksi syy on siinä, että minä katson toisin kuin hän, queerelokuvan queerelokuvana. Homoisssa, ihan kuten heteroissakin, on koko ajan sekaisin niin hyvä kuin paha, ja korostetusti rakkaus ja tuhopyrkimysten raju vaihtelu, mikä näkyy varsinkin homoilla selvästi ulospäin.
Se, mitä Hesarin toimittaja ei ymmärrä, eikä voikaan ymmärtää, on jokahomon verenkierrossa oleva elämän caravaggiolainen tuska ja nautinto yhdistetttynä siihen peruuttamattomaan ristiriitaan, jonka ratkaisun mahdottomuus sekä jäytää elämäntunnetta että on sille samalla kuin polttoainetta suoraan suoniin – paradoksi, joka on oleellinen osa queereja, ja jota on vaikea muiden kuin queerien ymmärtää, varsinkaan tahallaan campin hengessä yliammutuissa ja liiottelevissa queerelokuvissa, kuten aikoinaan naamiohuvit Casanovan aikaan (Fellinin mainio elokuva) Venetsian samaa päättymätöntä Thanatos-Eros-dikotomiaa huvittuneina ja naamiotuneina seksiä ja vaarallisia leikkejä uhkuneilla karnevaaleilla.
Harald Olausen on toimittaja ja queer-kirjailija.
Päivitetty 2019-11-27
