Édouard Louisin Väkivallan historia (Histoire de la violence 2016) on juuri julkaistu suomeksi. 27-vuotiasta ranskalaiskirjailijaa on kehuttu ellei suorastaan ylistetty hänen tuodessaan teoksissaan työväenluokkaa ja vaiettuja tarinoita näkyviksi. Suomen kuvalehdessä toissa viikolla julkaistu Herman Raivion arvio Väkivallan historiasta on myös kehuva.
Kirjan kertoja on kirjailija itse. Tarina on kirjallisuudessa ja muutenkin missään kerronnassa harvinainen, sillä se kertoo miehen raiskaamisesta. Édouard kohtaa joulun vieton jälkeen kotimatkallaan komean ja kiehtovan seksuaalisen Redan. Pikaisen kadulla käydyn teerenpelin jälkeen hän vie muukalaisen kotiinsa ja miehet rakastelevat. He rakastelevat monta kertaa. Mutta sitten jokin napsahtaa ja tilanne käy väkivaltaiseksi.
Reda raiskaa Édouardin. Tarina on tosi. Kirjailija raiskattiin ja tuli melkein tapetuksi kotonaan 2012. Romaani julkaistiin alunperin 2016. Julkisuuden myötä raiskaaja saatiin kiinni.
Kirjan tarina on se, miten Édouard käsittelee raiskaustaan. Louis on valinnut kertoa tarinan ikään kuin ulkopuolisena. Hän kuuntelee salaa, kun hänen siskonsa selostaa tapahtunutta miehelleen. Louis on haastatteluissa kertonut, että hän halusi teoksessaan yhdistää romaanille ja omaelämänkerralle tyyppilliset kerronnat.
”No mitä Édouard tekee? Se kysyy onko Reda nähnyt sen luuria. Édouard ei sano: Sä otit mun luurin, ei, se muisteli sanoneensa tarkalleen: Oletko sattunut näkemään kännykkääni, näitkö sattumalta että laskin sen jonnekin, se oli taskussani, näin sen just äsken, käytin sitä ennen suihkuun menoa mutta nyt se ei ole enää taskussani, olen niin tohelo, panin sen varmaan jonnekin, en enää muista minne.”
”Ja se jätkä hermostui”.
Édouard kuuntelee miten muut puhuvat hänen raiskauksestaan. Tyylilajin valinnan perusteena on korostaa kertojan voimattomuutta rikoksen jälkeen. Vakavana rikoksena raiskaus ei ole enää asianomistajarikos, vaan syyttäjän asia. Saamme kuulla, miten poliisit ja terveydenhuoltohenkilökunta raiskauksesta puhuvat. Meille myös selviää, että Édouard ei haluasi syyttää Redaa raiskauksesta, ei haluaisi tälle tuomiota ja vaikeuksia, pilata hänen elämäänsä. Molempien miesten taustassa on häpeää. Édouard pelkää, että hänestä tulee rasisti. Louis halusi kirjan kirjoittamalla ottaa tarinan takaisin itselleen, koska koki, että se oli viety häneltä.
”On kuin kehosi riistettäisiin sinulta uudelleen”, kommentoi Louis The Guardianille kokemuksiaan raiskauksensa käsittelystä viranomaisten kanssa.
Miehen raiskauksesta kertovia tarinoita ei juuri ole. Louis onkin kertonut vaikeuksista kertoa tarinansa. Siksi tältä odotin paljon, etenkin kehujen jälkeen. Jos vertaan Väkivallan historiaa viimeisen parin vuoden aikana lukemaani minuun todella vaikuttaneeseen teokseen, Kate Atkinsonin Elämä elämältä, joka ei ole mitenkään lhbtq-aiheinen ja kertoo mm. sodan kauhuista, mutta joka oli niin koskettavasti ja taitavasti kirjoitettu, että se sai minut kyyneliin, niin tämä teos jää kyllä kauas jälkeen. Vaikka tarinan puolesta ja muutenkin tämän olisi pitänyt tulla iholle. Kerronta ei toiminut minulle.
Kirja on kirjoitettu kuin puhetta litteroiden, tyylikeino, joka on sekä sympaattinen, että rasittava. Vaikka juuri siitä teosta kehutaan. Se tuo henkilökohtaisuuden tuntua, mutta ei salli mitenkään erityisen ansiokasta kuvailua, tai ainakaan sellaista Louis ei käytä. Ehkä korostaakseen työväenluokkaisen kertojan sielunmaisemaa? Toki, pitää kysyä mitä lukija haluaa, kuvauksen tapahtumasta vai kuvauksen kertojan mielialasta. Koin tosin molempien jäävän vajaaksi sen verran sirpaleisesti ja nopeastikin kerronta etenee.
Olenkin pettynyt kirjaan. Yllättäen se ei ole mitenkään erityisen koskettava, vaikka aiheen perusteella niin voisi olettaa. Osaltaan tämä johtunee Louisin valitsemasta tyylistä, mikä pätkii kerronnan jännitteen. Koska kerronta on poukkoilevaa lukijan empatian ja tarinan koskettavuuden täytyy rakentua kirjan ulkopuolisen tekijän varaan, siihen, että kirjailija kertoo omasta hirveästä kokemuksestaan. Niin kauhea asia kuin raiskaus onkin ja vaikka kirjoittaja on oikeasti kokenut sen, se ei kuitenkaan riitä tukemaan romaanin kerrontaa. Lukijan pitää itse kuvitella liikaa. Lukija kylläkin voi jakaa ulkopuolisuuden tunteen kertojan kanssa. Tämä on oma kokemukseni, toinen lukija voi kokea toisin. Ehkä tämä toimii äänikirjana paremmin?
Ei tämä silti mikään huono kirja ole, kaukana siitä. Minua se ei vain vienyt hehkutettuihin sfääreihin.
Kirjailija on haastatteluissa kertonut haluavansa olla väkivallan kertoja ja pitänyt sitä kirjailijoiden tehtävänä tässä ajassa. Kuitenkin, itse väkivallan teko ei kirjassa vie paljonkaan tilaa. Enemmänkin tämä on kertomus siitä, mitä tapahtuu väkivallan teon jälkeen. Kaunokirjallisista ansioista välittämättä on todella merkityksellistä, että raiskauksen uhri tekee kokemuksestaan kirjan. Ja että se vielä menestyy tällä tavoin Myös elokuva on olemassa.
QX QX QX QX
Édouard Louis Väkivallan historia (2020). Tammi. Suomennos Lotta Toivanen. Saatavissa kirjakaupoista ja e-kirjana ja äänikirjana.
Päivitetty 2022-09-02
