Katsoin Netflixin The Boys in the Band elokuvan viime lauantai-iltana. Se oli oikein kiehtova. Olo oli kuin olisin itsekin ollut kotibileissä.

Elokuvassa nähdään Jim Parsons, Matt Bomer, Zachary Quinto, Charlie Carver, Andrew Rannells, Tuc Watkins ja Michael Benjamin Washington.

Elokuva kertoo syntymäpäivistä eräänä iltana vuonna 1968. Siis vuosi ennen Stonewallin mellakoita, joita on sosiaalisessa mediassa värittyneen ja laajalti levinneen käsityksen mukaan pidetty Priden lähtölaukauksena. Näin ei kuitenkaan ole, vaan gaykultuuria ja myös järjestöjä ja aktivisteja oli myös ennen kesäkuuta 1969. Stonewall oli käännekohta, mutta jo sitä ennen oli tapahtunut paljon.

Virallisesti ensimmäinen homobaari, Zanzibar, avattiin Ranskassa Rivieralla 1885. New Yorkissa, ja muissakin metropoleissa, kuten Berliinissä ja Pariisissa, oli ollut homoseksuaalien suosimia baareja jo 1800-luvun lopulta asti. Briteissä näytelmäkirjailija Oscar Wilde sai vankeustuomion homoseksuaalisten tekojensa vuoksi 1895. Saksassa julkaistiin homolehteä, Der Eigene, 1896 alkaen. Vogue-kulttuurin juuret ulottuvat ainakin 1800-luvun loppupuolen drag-tanssiasiin. Yhdysvalloissa oli jo gay-miesten ja lesbojen järjestöjä.

Elokuvassa nähdään kotibileiden vierailevana tähtenä myös seksityöntekijä, nuorukainen, joka on ostettu syntymäpäivälahjaksi. Stonewall, jossa 1969 mellakoitiin, oli juuri seksityöntekijöiden suosima baari ja Pride-aate on seksityöntekijöijlle suuremmassa velassa kuin vielä on tunnustettu.

Lue lisää: 100vuotta sitten drag oli suosittua viihdettä ja sen tähti maailman kovapalkkaisin esiintyjä – sitten laskeutui pimeys

The Boys in the Band kertoo kiehtovasta ja edistysuskoisesta 1960-luvusta. Homojen vapautuminen on käynnissä. Vapautunut 1970-lukukin aivan ovella, discomusiikki tulossa mullistamaan yöelämän luomalla klubikulttuurin. Se alkoi kehittyä vain kuusi vuotta elokuvan kuvaaman hetken jälkeen, mutta on jo lähes kosketeltavissa elokuvassa kuultavissa kappaleissa.

Elokuvan tuottajissa on Ryan Murphy, joka lienee tuonut siihen tunnusomaisen värikkään ja vauhdikkaan tyylinsä. Kotibileistä kertovaan elokuvaan se kyllä sopii oikein hyvin, vaikka sitä voi muuten jo pitää hiukan rasittavana hyperaktiivisuutensa takia.

Tarina kulkee, näyttelijät tekevät roolinsa ilahduttavasti, kuvaus pitää jännitteen yllä ja kuvavirta on kaunista katsoa.

Elokuvalla on raskas taakka, sillä sen ensimmäinen versio nähtiin näyttämöllä 1968 ja edeltävä elokuvaversio pari vuotta myöhemmin 1970. The Boys in the Band on ollut uranuurtaja homoista kertovana draamana. En ole nähnyt ensimmäistä filmatisointia, joten en voi verrata.

Tämä oli oikein viihdyttävä elokuva. Itseäni hieman vanhempana gay-miehenä viehätti roolihahmojen puheet ja olemukset, jotka tuntuivat kovin tutuilta. Aivan kuin olisin tavannut vanhoja tuttuja.

Vaikka tarina menee syvälliseksi, ei elokuva ole voittopuolisesti surullinen. Koska niinhän kotibileissä saattaa illan jatkuessa liian pitkään käydä, alkoholia kuluu ja kaikenlaista sanomista saattaa tulla.

Elokuvan koskettavinta antia onkin illan isännän vieraillaan teettämä leikki: soita salaa rakastamallesi henkilölle ja tunnusta rakkautesi. Se ei olisi helppoa tänäkään päivänä, saati sitten 1960-luvulla, jolloin homous oli kuitenkin yhä vaikea aihe -onhan se sitä vieläkin.

Muutaman vuoden takaista suosikkia Call Me by Your Name kritisoitiin siitä, että vaikka kauniisti kuvattu, gay-rakkaustarinaa kuvaava elokuva ei näyttänyt miehistä komeutta navan alapuolelta. Tässä sitä nähdään, tyylikkäästi vilauksilta, kuten esimerkiksi sellaisessa klassikossa kuin Maurice.

Lue lisää: Call Me By Your Namen käsikirjoittaja harmittelee, että miesten alastomuutta ei näytetty

Vahva suositus tälle!

QX QX QX QX QX