Barack Obama halusi nuorena kovasti muuttaa maailmaa ja korvata ikuisen epäoikeudenmukaisuuden oikeudenmukaisuudella 1980-luvun alun Yhdysvalloissa. Edellisen vuosikymmenen yhteiskunnalliset liikkeet olivat nuutuneet. Konservatiivisuus oli jälleen valtaamassa alaa. Äärioikeistolaisten kristittyjen tukema ja LGBTQ-oikeuksien vastainen Ronald Reagan oli presidentti. Obaman edustama ”empaattinen idealismi” kumpuaa osin tästä ajasta ja hänen etnisestä taustastaan ja henkilöhistoriastaan, osin myös ymmärryksestä ihmiselämän monenkirjavuudesta ja erityisesti sen tärkeydestä. Nuorena opiskelijana hän pohti vakavissaan, miksi jotkin kansanliikkeet menestyivät mutta toiset epäonnistuivat? Minkä periaatteiden tulisi hallita yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta, ja miten pitkälle vastuumme muista ulottuu? Miten valtion tulisi säännellä markkinoita? Miten yhteiskunnalliset muutokset tapahtuvat, ja millaiset säännöt takaavat, että kaikki saavat äänensä kuuluviin? Oliko onnistumisen merkki se, että perinteinen politiikka omaksui osia liikkeestä, vai oliko sellainen liikkeen omimista? Milloin kompromissit olivat hyväksyttäviä, milloin oli kyse periaatteiden myymisestä? Entä miten oli mahdollista selvittää, kummasta oli kyse?
Obaman omaksuma asenne maailmaan ja sen ongelmiin on kovaa valuuttaa maailmalla, on aina ollut ja tulee aina olemaan; ne, jotka osaavat olla empaattisia ja antaa esimerkillisesti muille toivoa, kuten presidentti Barack Obaman muistelmista ilmenee: ”Kun ihmiset sitten ymmärsivät, että heidän mielipiteillään oli väliä, huomasin heidän saavan uutta ryhtiä ja näkevän itsensä uudessa valossa. He auttoivat minua ratkaisemaan lopullisesti kysymykset rotuidentiteetistäni. Osoittautui, että ei ole vain yhtä ainoaa tapaa olla musta; riittää kun yrittää olla hyvä ihminen. He auttoivat minua löytämään myös uskonyhteisön, jossa oli sallittua epäillä ja kyseenalaistaa mutta tavoitella silti jotakin nykyhetken tuolla puolen olevaa.”
Obama otti homot ensimmäistä kertaa mukaan muiden vähemmistöjen kanssa yhdenvertaisina
Yhdysvaltojen ensimmäinen musta presidentti tunnetaan ihmisoikeustaistelijana, joka otti homot ensimmäistä kertaa mukaan muiden vähemmistöjen kanssa yhdenvertaisina taistelemaan oikeuksistaan.
Obaman aikana Yhdysvallat ottivat aktiivisen roolin kansainvälisessä taistelussa homojen ihmisoikeuksien puolesta ja kytkivät sen osaksi maailmanlaajuista agendaansa Obaman nimittämän syrjinnänvastaisen erikoislähettilään Samantha Powerin johdolla, joka puhui mm. YK:ssa lhbtq-ihmisoikeuksista taistelussa ISIS:ta vastaan. Suomalaisetkin lhbtq-aktivistit oppivat tuntemaan Yhdysvaltojen suurlähetystössä olleen lhbtq-yhdyshenkilön ja saivat Obaman presidenttikaudella pariinkin otteeseen kutsun keskustelemaan lhbtq-asioista suurlähettiläs Bruce Orekin kanssa. Samaan aikaan äärikonservatiivit levittivät mustamaalaamiskampanjassaan ilkeitä huhuja siitä, että Obaman homomielisyys johtui siitä, että hän nuorena ja köyhänä hawajalaispoikana myi itseään vanhemmille miehille. Näistä asioista ei kerrota Presidentti Barack Obaman 26 kielellä ympäri maailmaa samanaikaisesti ilmestyvässä muistelmateoksessa. Sen sijaan kirja kertoo, mitä Obaman ystävän varoitus siitä, että Amerikka tykkää ampua kovilla, oikein merkitsee niin hyvässä kuin pahassakin, eikä se ole vähän mm. omia vähemmistöjään vastaan.
Kun kirjan on lukenut alkaa hämmästellä, miten jotkut homot ovat voineet olla niin tyhmiä ärsyttävän äärioikeistolaisen vihasanomaa levittävän homo Milo Yiannouloksen johdolla, että ovat tukeneet homofoobista ja lhbtq-oikeuksia kaventanutta Trumpia uudelleen presidentiksi.
Obaman omat kokemukset lhbtq-kulttuurista tuntuvat vaisuilta kirjan sivuilla. Esimerkiksi kun hän mainitsee lukeneensa Foucaultia ja Woolfia eteeristä ja enimmäkseen mustiin pukeutunutta biseksuaalityttöopiskelijaa kosiskellakseen, mutta turhaan. Se ei tehnyt toivottavaa vaikutusta.
Obama valottaa sisäpiiriläisenä sitä, miksi amerikkalainen tapa tehdä kovalla kohinalla kärpäsestä härkästä on niin tärkeää totuuden kannalta; ettei piilossa oleva totuus jäisi selittämättä, sillä totuudesta ja valheesta käydään maassa jatkuvaa kädenvääntöä. Jotain lapsenomaista Obaman toteamuksessa poliitikkokautensa alussa siitä, että hän oli luullut tietävänsä mitä medioiden mahti on. Se oli jotain ihan muuta. Paljon pahempaa kuin hän oli edes uskaltanut kuvitella. Juuri siksi, sinne tänne siroteltujen ihmettelyjen ja kommenttien muodossa kirjassa on sitä jotain, mitä voi sanoa taiaksi siitä huolimatta, että ne on tietenkin tarkoin suunniteltu kokonaisuus kirkastamaan Obaman julkisuuskuvaa ja jatkamaan sitä projektia, joka häneltä jäi politiikasta kesken vaikean kahdeksan vuoden hallintokautensa jälkeen.
Erityisen mielenkiintoiseksi muistelmateoksen tekee se, että ne julkaistiin heti Yhdysvaltojen paljon kohua ja porua jo etukäteen aiheuttaneiden presidentinvaalien jälkeen.
Obama ei säästele kirjassaan kritiikkiä republikaaneja kohtaan. Jo pelkästään kirjan nimi ”Luvattu maa” antaa esimakua siitä, miksi Obama ilmoittaa yhdeksi kirjalliseksi esikuvakseen Nobel-palkitun mustan – ja myös samalla kaikkien syrjittyjen vähemmistöjen – Amerikan sielunmaiseman häpeää ja tuskaa kuvanneen Toni Morrisonin, joka oli koko oman elämänsä mustana intellektuellina ja naisena keskittynyt ruotimaan amerikkalaista dilemmaa, mistä syrjintä syntyy ja kuinka sitä ylläpidetään eräänlaisena kirjallisena suojautumisena Setä Tuomon tuvan tapaan.
Amerikka on yhä edelleenkin lunastamaton lupaus mustille huolimatta siitä, että Obama pääsi presidentiksi, kuten saimme nähdä turhaan tapetun mustan Georg Floydin murhanneen valkoisen poliisin päästessä vapaalle jalalle takuita vastaan, ja ilmeisesti sellaiseksi jää, sillä maa on jakaantunut tiukasti kahteen eri leiriin siitä näkemyksestä, mitä vapaus on ja kenelle.
Obama on ottanut elämäsään ohjenuoraksi Bobby Kennedyn tavan antaa ihmisille toivoa ja ymmärtää, ettei tärkeintä olleet ihmisten teot vaan se tunne, jonka he onnistuivat muissa ihmisissä luomaan – samaa metodi käytti menestykkäästi Monica Lewinsky-skandaaliin saakka toinen suosittu demokraattipresidentti Bill Clinton.
Psykologian professori: Nykyaika vaatii entistä enemmän uusia henkisiä taitoja
Psykologian professori Markku Ojasen mukaan nykyaika tuntuu vaativan entistä enemmän sellaisia taitoja, joille ei ennen ollut tarvetta, ja että puhe tunnetaitojen, sosiaalisten taitojen tai mielenterveystaitojen oppimisesta antaa ymmärtää, että suurella osalla, kenties enemmistöllä on näissä taidoissa paljon puutteita.
Nykyajan vaatimukset ovat Ojasesta suuria ja ahdistavia. Siksi hän kysyykin: onko meidän vaihdeltava ja näyteltävä, että sosiaaliset taitomme ovat vaatimusten mukaisia? Eikö sanavapaus ole silloin myös osa ihmisen vapautusta ja lähtölaukaus kohti ”totuudennälkäistä aikaa”, jos hän saa ja uskaltaa kysyä nämä intiimit psykologiset kysymykset itseltään, ja uskaltaa olla oman julkisen minänsä kanssa eri mieltä?
Ojanen kirjoittaa miten ihmisen on mahdotonta hallita monimutkaista maailmaa, ja hallinta käy yhä vaikeammaksi virikkeiden valtavan tulvan vuoksi. Ojasen mukaan siksi tarvitaan kokoamista, pelkistämistä, yksinkertaistamista, yhteen liittämistä ja tiettyjen asioiden korostamista muiden kustannuksella: ”Emme pysty muodostamaan täysin totuudellista kuvaa maailmastamme. Lisäksi halumme ja tarpeemme ovat vaihtelevia ja ristiriitaisia. Emme ymmärrä itseämme, saati muita, joilla myös on omat halunsa ja pyrkimyksensä. Halujaan ei aina pidä suoralta kädeltä tunnustaa, koska se voi vaikeuttaa niiden tyydyttämistä. Joskus on syytä valehdella todellisista aikomuksistaan.”
Juuri näin tekee ammattimaisesti Obama.
Oikeastaan Obaman muistelmien nimi pitäisi olla ”Kootut selitykset”, sillä varsinaisilta muistelmilta ne eivät vaikuta – eivätkä vakuuta – sen verran selittelyn puolelle kirja kääntyy.
Hyvät sanat ovat parantavia Trump-katastrofin jälkeen. Maailmaa kaipaa entistä presidenttiämme Urho Kekkosta lainatakseni enemmän lääkäriä kuin tuomaria. Juuri siksi Obama oli ja on yhä mies paikallaan. Mutta kirjassa jokainen sana ja imagoon liittyvä teko, ajatus tai symbolinen uhraus on liian tarkkaan harkittu olakseen totta. Obaman selittäminen on wittgensteinilaisesti ajateltuna enemmän kuin kuvaamista. Hyvä niin, sillä jokainen selitys sisältää myös kuvauksen eikä ole olemassa kahta ilman kolmatta; Obama on taitava propagandisti – on sitä ollut koko lyhyen mutta näyttävän uransa, siksihän hänet aikoinaan poimittiin pääpuhujaksi demokraattien puoluekokoukseen, ja siksi hän myös nousi melkein tuntemattomasta aikoinaan senaattoriksi – hänen lauseidensa kielioppi on täydellisen selkeää ja loogisesti analysoitua.
Obaman poliittisesta pelisilmästä hyvä esimerkki on homojen oikeuksien yhdistäminen osaksi laajempaa yhteiskunnallista ihmisoikeustaistelua 60-luvun henkeen.
Homojen ja muiden amerikkalaisten vähemmistöjen taistelu alkoi kunnolla vuoden 1965 jälkeen. Vietnam-väittelyn lisäksi 1960-luvulla siirryttiin kansallisen päämäärien politiikasta – joka tähtäsi konsensukseen – kohti politiikkaa, joka ryhmäetujen vastakkainasettelun pakosta pyrki hävittämään vanhoja vääryyksiä.
Aatehistorioitsija Stephen Toulminin mukaan ylemmät (”kunnialliset”) luokat olivat 1700- ja 1800 – luvuilla olettaneet, että lukuisat alemmat (”kovaosaiset”) luokat ”tiesivät paikkansa”, ja että ne voitiin tarpeen niin vaatiessa jonkinlaisella sosiaalisella painostuksella pitää aloillaan: ”Nyt kaikki luokat alkoivat lausua ääneen oman mielipiteensä, erillisin äänin mutta silti yhteen ääneen. Teoriassa kansalaisoikeusliikkeen (NAACP, La Raza, Harmaat pantterit tai seksuaalisten vähemmistöjen Gay and Lesbian Alliance) intressit olivat kaikkea muuta kuin yhtenevät. Käytännössä ne yhdistyivät oppositioksi sitä rakenteellista jäykkyyttä vastaan, joka ”kunniallisista” ihmisistä oli tuntunut vakauden säilyttämisen väistämättömältä edellytykseltä. Seurasi sarja hyökkäyksiä syrjintää vastaan, joka oli juurtunut eurooppalaiseen yhteiskuntaan noin vuonna 1700, ja jonka uusi kosmopolis oli legitimoinut. Institutionalisoitu rotusorto, huutava vääryys, johon ei ollut aikoihin puututtu, joutui ensimmäisenä kansalaisoikeusliikkeen kohteeksi. Muut seurasivat perässä. Moderniin yhteiskuntaan pesiytynyt syrjintä joutui koko 1970-luvun ajan vähä vähältä tuleen: naiset, vanhukset, vammaiset, lesbot ja homot, kaikki nostivat metelin ryhmä toisensa perään. Ne, jotka eivät olleet koskaan kyselleet modernin kansallisvaltion hyviä ja huonoja puolia, kokivat sen hirvittävänä järkytyksenä.”
Amerikkalaisen mustan kirkon näkyvä hedelmänä Yhdysvaltojen humaanikristitty ja edistyksellinen vaikuttaja, presidentti Barack Obaman senaattorikaudellaan 2006 julkaisema teos Rohkeus toivoa -ajatuksia amerikkalaisen unelman pelastamiseksi käy hyvin käytännön esimerkiksi siitä miten humaani ja edistyksellinen kristinusko voi rohkaista ihmisiä hyväksi katsomiensa yhteiskunnallisten uudistusten puolesta, löytäen teoilleen perustan silti myös vanhoillisten konservatiivien pyhänä kirjana pitämästä Raamatusta. Siksi ei olekaan ollut yhtään hämmentävää seurata miten Obama kävi yhdessä homojen kanssa kampailua yhteiskunnallisen tasavertaisuutensa ja täyspäisten demokraattisten oikeuksiensa toteutumisen puolesta viimeisenä umpimielisen vanhoilliskristillisyyden saastuttamana linnakkeena tiedetyssä Yhdysvalloissa, juhlistamalla konservatiivisten ja heteroperhearvojen nimeen vannovien lahkolaisten äärikristittyjen suureksi mieliharmiksi avoimesti kesäkuuta amerikkalaisten pridekuuna.
Uutuuskirjassaan ”Luvattu maa” Obama puhuu suoraan juuri näistä asioista, jotka hänelle ovat tärkeitä. Ja vaikka kirja onkin monen tekijän yhteissumma, sen sivuilta kuulemme Obaman sisälle tukahdetun äänen siitä, mitä piireihin uiminen, sovinnollisuus ja valkoisen väestön hyväksyminen merkitsee poliitikolle, varsinkin jos hän on musta ja muiden vähemmistöjen kuuluvien tavoin allerginen syrjinnälle ja tekosyylle väheksyä ja kiusata kaikin (laillisin) tavoin. Politiikka tarjosi hänelle saman tien, hieman erilaisen. mutta pohjimmiltaan saman kuin Toni Morrisonille; hallittavissa olevan kaaoksen sekä toiseuden ja toiseksi tulemisen mahdollisuuden – tärkeitä välineitä sanallistettaessa mahdotonta olevaista, jota yritetään piilottaa tai hävetään. Se tarjosi kirjailija Morrisonille mahdollisuuden asettua muukalaisen nahkoihin myötätunnolla ja kirkkain mielin sekä asettaa hänet alttiiksi itsetutkiskeluille, ja presidentti Barack Obamalle mahdollisuuden muuttaa tappion kokemukset voitoksi ja sanan lihaksi mm. julistamalla kesäkuu poliittisesti lhbtq-ryhmän pridekuuksi siitä huolimatta, että raamattuvyöhykkeen äärivanhoilliset evankelistapastorit hyppivät tasajalkaa ja haukkuivat Obaman maan alimpaan helvettiin.
Barack Obama: Luvattu maa, käännös Seppo Raudaskoski. Otava 2o2o. 879 sivua. Saatavissa myös äänikirjana.
Päivitetty 2022-09-02
