Eilen saimme kuulla suru-uutisen, yksi kautta aikojen paras ja kiinnostavin suomalainen bi-kirjailija, ruotsinsuomalainen Christer Kihlman kuoli 90-vuotiaana sairaalassa. Kihlman tuli tunnetuksi kirjoistaan, joissa hän puhui silloin vallinnutta suvaitsemattomuutta, valheellisuutta ja häpeän kulttuuria vastaan.
Kihlman kirjoitti ystävyydestä tunnustuksellisesti kuin aikoinaan Augustinus Tunnustuksisaan. Moni nyky-lhbtq-ihminen varmaan ihmettelee, kuka Kihlman, sillä kirjailija itse ei pitänyt eläessään itsestään julkisuudessa melua, vaan poistui julkisuuteen kyllästyneenä lopullisesti parrasvaloista jo 1990-luvun alussa. 1970- ja 80-luvuilla hän oli monen homon esikuva. Hänen kirjojaan luettiin paljon homojen piirissä ja niistä keskusteltiin.
Minun ja monen muun kaapissa 70-luvulla olleen nuoren homopojan pitäisi kiittää Kihlmania ja hänen rohkeuttaan kirjoittaa niinkin avoimen suorasukaisesti homoudesta, kuin hän teki. Kihlman tavallaan pelasti minut anarkistisen runopojan vieroksumastani todellisuudesta, ja siksi pelottava uhka tarttua härkää sarvista avoimesti homona katkaisi arkeni tylsyyden, jossa ranskalaisfilosofi Michelle Foucaultin mukaan jumalan kuolema kaikui juuri syvimmin kokemuksena kielessä, mikä ei palauttanut minua kirjalliseen ja positiiviseen ihmisen maailmaan, vaan rohkaisi olemaan aidosti mitä olin, eri mieltä ja ylpeä siitä, ja valmiina puolustamaan oikeuttani olla mitä olin, ja tehdä, mitä halusin.
Samaan aikaan oli juuri alettua kääntää Jean Gentiä, jonka kirjojen romanttinen homoeskapismi veti puoleensa nuorta kokeilevaa anarkistimieltä. Kihlman kirjoitti toisesta näkökulmasta toisella tavalla kuin Genet, ja loi tavallaan arkisen vastineen Genetille elävästi ja väkevästi, kuin hätähuutona tavallisen suomalaishomon elämisen puolesta maassa, jossa homoudesta ei haluttu puhua eikä osattu vielä puhua asiallisesti. Kihlman uhrautui ja menetti kasvonsa pitkäksi aikaa tavallisten ihmisten silmissä. Juuri siksi häntä pitäisi muistaa osana tuon ajan vapaustaistelua ihmisoikeuksista ja vapaudesta olla mitä haluaa. Kihlman oli rohkea ja esimerkillinen homoudestaan avoimesti puhuva samaan aikaan, kun homojen keskuudessa vallitsi usein pakon sanelemana voimakas itseinho ja itsetuhoinen piilohomokulttuuri.
Homoudesta ja ystävyydestä kirjoittanut Michel Foucault puolusti temaattisia pyrkimyksiä käsitellä kirjoittavan subjektin suhdetta kielen arvoitukselliseen olemassaoloon, juuri niin hänen kirjoituksissaan parhaiten ymmärsin kielen roolipelit. Hän näki asian näin. Vuosisatojen ajan, antiikista lähtien, ystävyys on ollut hyvin tärkeä yhteiskunnallinen suhde, jonka suojissa miehillä oli tietty vapaus, eräänlainen valinta. Foucault uskoi, että homoseksuaalisuus, seksi miesten kesken tuli ongelmaksi 1700-luvulla. Syynä sen yhteiskunnalliseen ongelmallisuuteen oli hänen mielestään, että ystävyys oli kadonnut. Niin kauan, kuin ystävyys oli tärkeätä ja yhteiskunnallisesti hyväksyttyä, kukaan ei piitannut siitä, että miehet rakastelivat keskenään. Ei ollut merkitystä, rakastelivatko he vai eivät. Mutta kun ystävyys katosi kulttuurisesti hyväksyttävänä suhteena, syntyi ongelma.
Tämä ongelma näkyi ahdistavassa Suomessa 60- ja 70-luvuilla, ja siitä kirjoitti ja puhui julkisuudessa ensimmäisenä juuri Kihlman. Luin jo koulupoikana hänen koskettavan kirjansa Ihminen, joka järkkyi (Tammi 1972). Kirja oli vaikuttava kokemus oman homoutensa kanssa kipuilevalle periferiassa asuvalle koulupojalle. Siihen aikaan ei ollut monia kirjoja, joissa homoutta käsiteltiin avoimesti, varsinkaan suomalaiskirjailijoiden kirjoittamina. Hyvistä ja koskettavista homokirjoista oli pulaa. Kihlmanin merkitys oli suuri, sekä lukeville homoille, että myös avatessaan latuja muiden homokirjailijoiden kulkea, vielä silloin niiden yhteisössä, jolla ei ollut yhteisöä.
Muistan miten yllättänyt olin hänen kauniista, mutta myös samalla totuudenmukaisesta tavastaan kirjoittaa vaikeista asioista, joista sen ajan enemmistö joko vaikeni, tai oli joskus jopa vihamielisyyteen asti vahvasti eri mieltä. Kun Kihlmanin kirjoja luki, ne tuntuivat niin pelottavan ajankohtaisilta ja kipeän henkilökohtaisilta, että se lähensi lukijan elimelliseksi osaksi kirjailijan kokemaa tuskaa ja häpeää, joskus jopa mielenliikutukseen ja kyyneliin asti. Kihlman tarjosi kirjoissaan kuitenkin uudenlaisen tarkasteluikkunan omaan toiseuteen ja outouteen, sekä mahdollisuuden syvempään yhteyteen oman, vielä melko tuntemattoman homoseksuaalisuutensa kanssa kipuilevalle.
Kihlman vaikutti koko kasvamassa olleen homoyhteisön ryhmäitsetuntoon rohkaisevasti, ja oli ensimmäinen homokirjailija, jota minä ja monet muut homot lukivat ahmien ja oppien. Ja kun samaan aikaan Seta-lehden toimituskunnassa oli päätoimittajansa Reijo Härkösen johdolla sattunut onnellisten tähtien alla sivistynyttä kulttuuriväkeä, mm. toimittajat Arto Härkönen ja Max Rand, jotka loivat homoudelle kulttuurisesti ja kansainvälisesti samaistettavat kasvot, homoidentiteetti muuttaessa Helsinkiin oli jo muodostunut ja vahvistui sitä mukaan lisää, kun homoudesta alettiin puhumaan avoimesti, kiitos mm. juuri Christer Kihlmanin.
Päivitetty 2021-03-09
