Yle.fi Kulttuurcocktailissa julkaistu Laura Frimanin kolumni ”Olen rakastanut törkeitä miehiä, mutta nyt riittää”, kertoo naisen näkökulmasta, millaiselta on tuntunut miehisen katseen alla naisena eläminen. Kun he katsoivat yhdessä poikaystävänsä kanssa Martin Scorsesen The Wolf of Wall Street -elokuvaa etikkasipsikulhokin oli vielä puolillaan. Kun kesken elokuvan poikaystävä kysyi Lauralta ”Eikö tää tunnu susta yhtään pahalta?” Laura oli hämillään. ”Pahalta? Miksi tuntuisi? No, kuulemma koska häntä voisi ahdistaa katsoa elokuvaa, jossa alistettaisiin ja esineellistettäisiin minuutti ja tunti toisensa jälkeen mahdollisimman vähäpukeisia miehiä. Sinänsä ajatuskin on absurdi, koska eihän sellaisia elokuvia oikeastaan ole olemassakaan, Friman vielä vahvistaa.
Tässä Laura ja poikaystävänsä ovat väärässä.
Alistava ja seksistinen homokatse on piilossa heteroilta
Miestä esineellistäviä elokuvia on kyllä olemassa ja vieläpä pilvin pimein. Se alistava ja seksistinen homokatse on ollut vain hiljaa ja piilossa heteroilta. Vasta 2000-luvulla se on saanut julkisuudessa riehaantua ja näyttää hurjat puolensa. Homoelokuvissa ongelmaa on valotettu tarkalla silmällä mm. toissa vuonna Vinokinossa nähdystä I Am Jonas, 2018 -elokuvassa, josta kirjoitin QX:ään. Näistä kirjoitan lisää ensi vuonna ilmestyvässä homoelokuvakirjassani Gayelokuvat ennen ja jälkeen Brokeback Mountainin (Kulttuuriklubi).
Tutkin uutuuskirjassani sitä, miten Miten gayelokuvagenren elokuvat ovat muuttuneet kahden viime vuosikymmenen sisällä. Tässä projekti asettaa lakipisteeksi Ang Leen teoksen Brokeback Mountain (2005): mitä tapahtui ennen sitä, ja sen jälkeen mm. siitä mikä oli luvallista ja mikä ei ollut? Miten kyseinen genre on muuttunut ajoista, joita kuvataan gay-elokuvan historioitsija Vito Russon teoksessa Celluloid Closet. Miten elokuva on muuttunut ajan hengen kuvaajana, kun myös ennen kapinallisena pidetty gay-elokuva on kaupallistunut? Tässä teos ottaa tarkasteluun suoratoistopalvelu Netflixin suositut queer-teemaiset sarjat, jossa myös I Am Jonas-elokuvakin on nähty Jonas-nimisenä.
Lue lisää: Netflixin aarre – tarina homomiehestä nimeltä Jonas
Lue lisää: Brokeback Mountainin kirjoittaja: ”Toivon, että en olisi koskaan kirjottanut sitä”
Lue lisää: Brokeback Mountain -tähti ei suostunut pilkkaamaan elokuvaa
Viime vuosikymmenet ovat olleet gay-elokuvien kulta-aikaa
Vaikka Laura ja hänen poikaystävänsä eivät tiedä, viime vuosikymmenet ovat olleet gay-elokuvien kulta-aikaa. Samalla kun määrä on 2000-luvun alusta lisääntynyt, laatu on kärsinyt. Kaukana ovat taiteellisesti kunnianhimoisten ja vaikuttavien gay-elokuvaklassikojen, kuten Wong Kar Wain Happy Togetherin kaihomielisyys tai Ang Leen Brokeback Mountainin runollinen hiljaisuus, puhumattakaan Pier-Paolo Pasolinin radikaalista gay-humanismista. Markkinoille on tehtailtu kaupalliseen levitykseen kymmenittäin tylsiä ja huonosti tehtyä markkinahenkisiä ja siirappisia gay-elokuvia sekä gay-televisiosarjoja samoin kuin ala-arvoisia seksistisiä halpiselokuvia.
Vapaamieliseen ja eräänlaiseen aikuisten seikkailupuistoheimouteen perustuva uusperheellisyys antaa ihmisten elää omaa ikuista jouluaan, miten kukin haluaa. Tähän markkinarakoon ovat iskeneet netin suoratoistopalvelut tuottamalla kasan omia gay-sarjoja, ja tarjoamalla imelimmät gay-elokuvat iltaviihteeksi mainosten lomassa myös suuren maksavan yleisön ihmeteltäviksi. Mutta millaisia ne ovat? Eivät kovin hääppöisiä. Homoelokuvien isoin ongelma tällä hetkellä – ja on ollut jo pitkään, jos olemme täsmällisiä – on saman, vanhentuneen kuvaston käyttäminen. Olosuhteet, narratiivit ja tarinoiden raamit muuttuvat, mutta tästä huolimatta kohtaamme vanhoja ja tylsiä pelkistettyjä trooppeja. Aikansa tämä kävisi, mutta ennemmin tai myöhemmin myös tarinoiden raamit narratiivit ja olosuhteet alkavat kärsiä siitä, että jokaisella kerralla hahmot ovat samanlaisia mallinukkeja. eräänlaisia itsesäälisiä Pyhiä Sebastianin kaltaisia homomarttyyrejä kärsimässä kauniina ja verta valuvana kuolemansa hetkellä silmiemme edessä.
Havainnollistaminen: olisimme perin myrtyneitä, jos katsoisimme 1960-luvun Los Angelesista kertovaa elokuvaa, jossa esittäjät olisivat kuin mykkäelokuvan kultakaudelta repäistyjä, tai jos Pedro Almodovar käyttäisi elokuvissaan hahmojen kohdalla samoja sommitelmia kuin Quentin Tarantino. On siis korkea aika sekä katsoa uudistunutta homoelokuvaa, että samalla myös uudistaa homoelokuva, tuoda ruudulle jotain uutta ja muistaa Simone de Beauvorin ”Toisessa sukupuolessa” kirjoittamaa sukupuolisuuden vapauden manifestia ihmiskunnalle, joka oli hänen mukaansa jaettu ensimmäiseen ja toiseen luokkaan, kasvatettu kieroon.
Näitä kysymyksiä tehdäkseen ei tarvitse olla tohtori tai lehmä tietääkseen mistä maitoa tulee, mutta silti ihmetyttää, etteivät valtamediat, jotka hanakasti esittävät meille tutkivansa asioita kuin asioita, ja kysyvänsä yhtä suurella innolla kuin leikkivä lapsi hankalia kysymyksiä sekä yhteiskunnalta että itseltään, ole ollut tällaiseen halukas eikä kyvykäs ainakaan mitä tuloksiin tulee. Nyt kun politiikasta on tullut teatteria, ja teatterista, tai nykyisin yhä enenevämmässä määrin elokuvasta, on tullut politiikkaa, myös homoelokuvat ja dramatisoidut homohistoriadokumentit toimivat homomaailman yhteisinä kollektiivisena muistina, jonka manipuloiminen on yhtä helppoa kuin katkaisijasta valon vääntäminen päälle tai pois.
Siksi homoelokuvalla ja sen esittämisellä mm. kotimaisessa ainoilla vuosittaisilla LGBTQ-elokuvafestivaaleilla Vinokinossa, on tänään tärkeä rooli. Parhaimmissa homoelokuvissa kuvallisen maailman dramatisoinnit ovat laadultaan sekä psykologisoivia, ihmiselle luonteen antavia, että hänen teoilleen selityksiä etsiviä monisyisiä merkitysviidakkoja, joissa haetaan yhteisistä kieltä ennakkoluulojen, kollektiivisen muistin ja yhdessä kokemisen ja välittämisen tunteen väille.
Homokatse nähdäään yhä myös kielteisenä
Mutta aina se tärkein mielessä: homokatseen – homomiehen sallitun ja ei sallitun katseen – tutkiminen. Homokatse voidaan nähdä myös kielteisenä, kuten Venäjällä. Kysymys on taistelusta kielestä ja mielestä, sen sanallisesta ja symbolisesta arvosta, sekä niiden tahallisesta väärin käyttämisestä omiin tarkoituksiinsa. Se on juuri myös se epä-älyllinen ja ahdistava kiusaamismentaliteetti – yhden totuuden puhumisen pakon vaatimus, joka on vallinnut ikävällä LGBTQ-maailman. Myös näistä asioista pitää alkaa puhua. Ja mikä sen tekee parhaiten kuin homodokumentit.
Mutta ihan kaikkea ei olla vielä menetetty keskinäisissä riidoissa ja syyttelyissä. Kyseessä on vain pienen ryhmän pahoinvoinnin purkauksia ja huonoa käytöstä. Homoelokuvissa suunta on toinen ja itse pääasia koko ajan kokonaiskuvana silmiemme edessä eli homon elämän, rakkauden ja seksuaalisuuden pohtiminen sekä siitä meille kertominen, ihan samoin kuin parhaimmissa homokirjoissakin.
Lue lisää: Debatti: Seksuaalisten vähemmistöjen kertomukset eivät ole aina kauniita
Lue lisää: HS: Homojen esittäminen uhreina saattaa aiheuttaa torjuntaa
Lue lisää: Miehekäs mies paha – tyttömäinen mies hyvä?
Päivitetty 2023-04-12
