Sukupuolettomat fantasiahahmot valtasivat syvän laman kourissa riutuvan Helsingin 90-luvun alussa. 30 vuoden ikään ennättäneen Plastic Ponyn perustajat Joona Braf ja Petri Sipilä kertaavat kollektiivin kohokohdat ja pohtivat, miten asenteet ovat muuttuneet vuosien varrella.
Gallerian näyteikkunan mallinuket on puettu värikkäisiin mielikuvituksellisiin asuihin, joiden materiaalina on uimakellukkeita, värikästä karvaa ja PVC-muovia. Sateisena lokakuun päivänä se näyttää portilta mielikuvitusmaailmaan. Longa-galleriassa näyttelyvieraat vastaanottavat Joona Braf ja Petri Sipilä, jotka perustivat muotia ja taidetta yhdistävän Plastic Pony -kollektiivin 30 vuotta sitten.
Elettiin keskellä syvintä lamaa, aikaa ennen internetiä. Paria vuotta aiemmin perustetulla Berlin-klubilla soi acid house. Siellä Braf ja Sipilä olivat tavanneet ensimmäistä kertaa. Parivaljakkoa yhdisti intohimo kapinalliseen, huomiota herättävään pukeutumiseen. 17-vuotiaan Brafin radikaali linja ei purrut Lahden Muotoiluinstituutin opettajiin ja hän päätti lopettaa opinnot.
– Mua ei ymmärretty ollenkaan. Päätin että tämä oli nyt tässä. En tule koskaan enää tänne, muistelee Braf opintojensa päättymistä.
Ideoita oli kertynyt sitäkin enemmän ja villeimmät niistä Braf päätti toteuttaa Sipilän kanssa järjestämässään muotinäytöksessä Helsingin Esplanadin puistossa. Hämmentynyt ja haltioitunut yleisö, jota oli saapunut sadottain, todisti ainutlaatuista muotinäytöksen ja performanssin yhdistelmää, joka toimi lähtölaukauksena ilmiölle nimeltä Plastic Pony.
Samalla ihmisellä voi olla parta ja tissit
– Ihmisen tulisi antaa olla oma itsensä, ilman että häntä pakotetaan johonkin sukupuolirooliin. On olemassa ihmisiä, jotka eivät ole miehiä tai naisia ja heille pitäisi olla enemmän tilaa. Siihen aikaan ei tunnettu käsitettä muunsukupuolinen.
Helsingin yliopistossa käytännöllistä filosofiaa opiskellut Sipilä kirjoitti gradun aiheenaan androgynia. Häntä kiinnosti tarkastella, miksi meidät on jaettu kahteen sukupuoliluokkaan.
– Plastic Pony lähti liikkeelle hauskanpitona. Se oli tervetullutta vastapainoa teoreettiselle filosofialle. Samaan aikaan se muodostui osaksi samaa projektia käyden läpi samoja teemoja olematta kuitenkaan teoreettinen, filosofinen tai poliittinen.
Sipilän moraalifilosofinen väitöskirja Sukupuolitettu ihminen julkaistiin 1998.
Vuonna 1992 Plastic Pony tuntui olevan kaikkien huulilla. Mitä olivat nämä sukupuolettomat, pörröiset satuhahmot, jotka esiintyivät erotiikkamessuilla, avasivat vaatekaupan ja järjestivät omat missikisat? Niissä puolestaan kyseenalaistettiin, tarvitseeko missin olla aina nainen.
– Halusimme tuoda esiin uutta ihmiskuvaa, joka on vapaa kaikista lokeroista ja sukupuolesta.
Jokainen ihminen on kaunis
Lokerointia haluttiin kuitenkin välttää ja Ponyt välttivät identifioitumisen 90-luvun gay- maailmaan, joka oli vielä monotoninen, konservatiivinen ja haki omaa paikkaansa.
– Emme sopineet siihen karsinaan. Emme halunneet leimautua gay-kulttuurin airueksi. Haluttiin olla aina lempeitä, helposti lähestyttäviä ja iloisia, kuten muutkin ihmiset.
Ei haluttu asettaa itseämme jollekin tavoittelemattomalle jalustalle.
– Vetoaisiko Pony edes homomieheen – tai nyt heteromiehenkään, naurahtaa Sipilä.
Sukupuoliroolien lisäksi Ponyt halusivat sekoittaa muitakin opittuja rooleja. Kehopositiivisuutta korostettiin. Kaiken kokoiset ja ikäiset mahtuivat mukaan. Parhaillaan Pony-perheeseen kuuluikin yli 50 perheenjäsentä.
– Haluttiin luoda kaikille avoin juttu. Meille jokainen ihminen on kaunis. Ei haluttu shokeerata, pikemminkin arkipäiväistää. Tykättiin liikkua keskellä arkipäivää ja yllätyksellisissä paikoissa. Jokaisella oli mahdollisuus tulla mukaan esitykseen ja pukeutua mielikuvituksellisesti. Hienointa tässä on se, että tehdään jotain, mikä lähtee meistä itsestä ja kasvaa sitten joksikin suuremmaksi.
Media innostui ilmiöstä ja pian Ponyt esiintyivät musiikkivideoissa, perustivat oman bändin Pony M:n, järjestivät bileitä ja filmasivat lyhytelokuvia Rosa Liksomin kanssa. Nähtiin dokumenttielokuva Pony vallankumous ja Yle vei ponit päiväkävelylle.
Lontoosta löytyi futuristinen tyyli
1995 Joona ja Petri pakkasivat kamansa pakettiautoon ja suuntasivat kohti Lontoota. Kolmen vuoden aikana kaupunkiin muodostui toinen Pony-perhe. Plastic Pony vaatteille riitti kysyntää ja niitä myytiin Lontoon lisäksi Japanissa ja Hong Kongissa. Brafin ompelukone kävi yötä päivää.
– Meille tarjottiin kaupallisesti merkittävää yhteistyötä, mutta emme kuitenkaan halunneet luopua taiteellisesta vapaudesta ja päätimme vetäytyä hankkeesta.
90-luvulla huumeiden käytöstä tuli osa klubikulttuuria. Vuosikymmen lopulla moni koki alkuaikojen ilon ja kapinan kadonneen.
– Ponyt liikkuivat Lontoossa enemmän fetissipiireissä, joissa ihmiset saivat nautintonsa muusta kuin huumeista. Kaikkihan sen tiesivät että ihmiset lähtee reivaamaan ja vetämään kamaa. Itse en ollut kiinnostunut edes kokeilemaan, toteaa Braf.
Ponyt keräsivät huomiota klubbaajien lisäksi Lontoon vaihtoehtoisissa muotipiireissä ja osallistuvat Alternative Fashion Week -tapahtumaan.
Hektiset Lontoon vuoden vaativat kuitenkin hintansa ja Braf sairastui burnoutiin. Ponyt palasivat Suomeen 1998.
2000-luvulla Ponyt vaikuttivat pääasiassa taidemaailmassa. Vaikka viime vuosina olemme kuulleet Ponyista ainoastaan satunnaisesti, on ydinryhmä edelleen toiminnassa ja tänä syksynä 30-juhlavuoden kunniaksi järjestettiin näyttely Galleria Longassa Kalasatamassa.
Miten Ponyjen maailma on muuttunut 30 vuodessa?
– Tuntuu hassulta, että vielä 90-luvulla kierrätyksellä oli negatiivinen kaiku. Erikoisempia materiaaleja, kuten PVC-muovia ei löytynyt mistään. Sitä hankittiin rantapalloista ja suihkuverhoista.
Nyt ikkunan asut näyttävät yhtä aikaa retrolta että futuristiselta.
Mitä mieltä suvaitsevaisuuden sanansaattajat ovat viime vuosien uusmoralismin noususta tai egosentrisyydestä?
– Olen miettinyt paljon tätä ilmiötä. Samaan aikaan kun ollaan entistä suvaitsevampia, sieltä toisesta päästä tulee se konservatiivisuus. Elämme todella konservatiivista aikaa.
– Yhteinen ajattelutapa on hylätty ja tilalle luotu keinotekoisia lokeroita, jatkaa Sipilä.
Kun 90-luvun hyväntahtoiset satuhahmot toivat rakkautta ja iloa maailmaan, tämän päivän klubikulttuuri antaa itsestään melko narsistisen kuvan.
– Nykypäivän ilmiöissä häiritsee se, että poseerataan poseeraamisen vuoksi. Mennään klubeille näyttäytymään, ei niinkään pitämään hauskaa. Kyllähän mekin haimme huomiota, mutta meillä oli kuitenkin agenda. Emme tehneet sitä pelkästään näyttäytymisen vuoksi, pohtii Braf.
– Annettiin virheiden näkyä, tietyllä tavalla oltiin kotikutoisia. Lookit kuitenkin jalostui ja niiden ensisijainen paikka ei olekaan lavalla, vaan ne kuuluvat kadulle, kauppaan tai vaikka yliopistoon. Tiedettä fantasia-asuissa, jatkaa Sipilä.
Näemmekö Ponyjen toisen tulemisen?
Lama ja epävarmat ajat ovat omiaan ruokkimaan vastailmiöitä.
90-luvun laman jälkeen Ponyen värien ja rakkauden täyttämälle maailmalle oli tilausta. Nyt kun maailma on toipumassa pandemian ja rajoitusten ajasta, tarve Ponyjen kaltaisille ilmiöille on suurempi kuin koskaan.
– Olen saanut paljon palautetta siitä, että ihmiset kokevat tämän kovin ajankohtaiseksi. Onhan se hämmästyttävää että teemat, joita me ollaan käsitelty 90-luvulla, ovat tätä päivää. Enhän mä voinut ajatella että näin tulee tapahtumaan, hämmästelee Braf.
Milloin ja missä tapaamme Ponyt seuraavan kerran?
– Plastic Pony on jatkuva prosessi ja meillä on paljon ideoita. Ollaan jo pitkään mietitty leffan tekemistä tai esiintymistä digitaalisessa muodossa. Se voisi olla yksi mahdollisuus, vaikka siinä jäisi pois se kaikista tärkein, ihmisten kohtaaminen.
Haastattelun aikana ihmisiä tulee ja menee gallerian ovista. Moni haluaa jakaa omat muistonsa Plastic Ponyista. Seinille kiinnitetyistä kuvista löytyy tuttuja kasvoja ja ne piirtävät kuvat aikakaudesta, joka on täynnä iloa ja rakkautta. On vaikeaa olla eksymättä Ponyjen taianomaiseen maailmaan.
Mikäli huomaat törmääväsi kaupungin vilinässä lasten- ja fetissimaailman välillä liikkuvaan värikkääseen fantasiahahmoon, se ei välttämättä olekaan mielikuvituksesi tuotetta, vaan Ponyt ovat palanneet.
Päivitetty 2023-07-25
