Tulisiko vähemmistöroolien kohdalla priorisoida lahjakkuutta vai vähemmistöstatusta?
Meitä elokuvan ja teatterin ystäviä on hemmoteltu viime vuosina laadukkailla hltbtq-teemaisilla elokuvilla ja näytelmillä. Sateenkaaren värein somistetut tarinat ovat löytäneet uusia yleisöjä marginaalien ulkopuolelta ja nousseet suuren yleisön tietoisuuteen. Vähemmistöhahmot eivät jää enää statisteiksi, kun Kissani Jugoslavia, Kaikki äidistäni ja viimeisimpänä kaupunginteatterin Bolla täyttävät Helsingin suurten teattereiden katsomot ilta toisensa jälkeen. Luca Guadagninon elokuva Call Me by Your Name (2017), täytti elokuvateattereiden salit, mutta herätti kysymyksen, onko elokuvaa edes suunnattu gay-yleisölle. Keskustelu roolitusten ympärillä on myös käynyt kiivaana, eikä kriittisiltä äänenpainoilta ole vältytty. Turhautunut transyleisö onnistui viivästyttämään kansallisteatterin Kaikki äidistäni ensi-iltaa syksyllä 2020 ja brittinäyttelijä Eddie Redmayne on julkisesti katunut transnaisen rooliaan Tanskalainen tyttö – elokuvassa, vaikka elokuvan ilmestymisen aikaan vielä puolusti roolivalintaansa.
Kuka sitten saa tänä päivänä näytellä ketäkin, ja tulisiko vähemmistöroolien kohdalla priorisoida lahjakkuutta vai vähemmistöstatusta? Miten viime vuosina vähemmistörooleissa nähdyt Mikko Kauppila, Pekka Strang ja Janne Puustinen kokevat keskustelun aiheen ympärille ja miten roolitukset tulisi heidän mielestään toteuttaa?
Helsingin kaupunginteatterin Bolla -näytelmässä Milosin roolin tekevä Mikko Kauppila tunnistaa ilmiön ja on seurannut keskustelua sen ympärillä.
– Edustan itse seksuaalivähemmistöä ja koen keskustelun aiheen ympärillä tärkeäksi. On vahingollinen olettamus, että näyttelijän seksuaalinen tai sukupuolinen identiteetti tulisi olla katsojan tiedossa, jotta tämä pystyisi tulkitsemaan teosta. Samaan aikaan ajattelen, että vähemmistöyhteisölle on voimaannuttavaa tietää, että esityksessä on mukana vähemmistön edustajia tai että heitä on kuultu prosessissa. On hienoa, että esimerkiksi Bollassa on useampi queer-ihminen työryhmässä mukana. Vaikka teen työtä näyttämöllä, ajattelen edustavani siellä myös vähemmistöä.
Bollan ohjaaja Milla Sarkola oli nähnyt Kauppilan lopputyön, queer-aiheisen monologin ja ehdotti häntä Milosin rooliin.
– Itsekin välillä tuohdun, kun rooli menee hetero-oletetulle, vaikka queer-näyttelijöitäkin olisi tarjolla. Heteron queer-rooli nähdään “rohkeana heittäytymisenä”, joka kerää kiitosta ja palkintoja. Keskustelu on on ongelmallista silloin, kun se menee yksittäisen roolien ja yksittäisten näyttelijöiden kohdalle. Mielestäni näyttelijä voi – ja näyttelijän tulee – näytellä kaikkia mahdollisia rooleja. Tämän pitäisi olla mahdollista nyt ja tulevaisuudessa.
– Historiallisesti kaikki näyttelijät eivät ole kuitenkaan saaneet näytellä kaikenlaisia rooleja. Valkoinen heteromies on ollut oikeutettu esittämään monenlaisia hahmoja ja kokemuksia, kun taas vaikkapa naisille tarjotut roolit ovat olleet huomattavasti rajatumpia. Myöskään queer-näyttelijöille ei ole annettu valinnan mahdollisuutta roolien suhteen. Ymmärrän hyvin, miksi keskustelu on vähemmistöroolien kohdalla kiivasta. Vähemmistöpresentaatioita on sen verran niukasti tarjolla, että on erityisen tärkeää tehdä ne huolella ja ymmärryksellä. Huolimattomasti tehty heterorooli tuskin aiheuttaa vahinkoa ja ennakkoluuloja, kun tarjontaa on jo lähtökohtaisesti loputtomasti.
Työryhmien monimuotoisuus on todellinen haaste
Kritiikki vertautuu suoraan kulttuurista omimista ympäröivälle keskustelulle, jossa katsotaan etuoikeutetun ryhmän jäsenen ottavan käyttöönsä toiselle identiteettiryhmälle kuuluvia piirteitä tai kulttuuria. Vuosien takaisia sketsejä on pyydetty anteeksi ja kokonaisia televisiotuotantoja vedetty pois suoratoistopalveluista. Sosiaalinen media on mahdollistanut reaaliaikaisen keskustelun ja näkemyksen verkossa väijyvistä ammattimielensäpahoittajista eivät tunnu kaukaa haetuilta. Miten löytää tasapaino, kun keskustelu käy ajoittain hyvinkin kiivaaksi?
– Eihän se roolihahmo ole ikinä sama kuin näyttelijä. Vähemmistökysymyksissä nähdäkseni ajatellaan kuitenkin että vähemmistökokemus tuo rooliin ymmärrystä ja tarkkuutta, joka muutoin jäisi saavuttamatta. Uskon, että näyttelijä voi tehdä hienon roolin, vaikka hänellä ei olisi kokemusta siitä, millaista on kuulua vähemmistöön. On hankalaa, jos yksittäisten roolien kohdalla oletetaan näyttelijältä tiettyä identiteettiä tai kokemusta. Ihan oikea haaste on kuitenkin se, että pyrittäisiin siihen , että työryhmät olisivat monimuotoisempia silloin, kun tehdään vähemmistötarinoita. Mistä tahansa vähemmistökokemuksesta sitten kerrotaankin, olisi tärkeää, että työryhmässä olisi kyseisen vähemmistön edustajia mukana. Sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, että queer-näyttelijän tulisi näytellä queer-rooli, vaan että työryhmän tasolla olisi ymmärrystä kokemuksesta.
Lue lisää: Kylän ainoa homo piilotettiin arkistoihin
Keskustelu ei rajoita taidetta, vaan pikimmiten haastaa sitä
Roolituksessa vaakakupissa on useita tekijöitä, joita priorisoidaan eri tavoin tuotannosta riippuen. Suurta yleisöä haetaan usein tunnetulla näyttelijällä tai julkisuuden henkilöllä, jolloin jopa näyttelijän ammatillinen lahjakkuus saattaa olla toissijainen kriteeri. Pitäisikö roolivalintojen sitten perustaa näyttelijän lahjakkuuteen vai vähemmistöstatukseen, ja onko olemassa vaara, että ideologia menee taiteelliseen näkemyksen tai kaupallisen tavoitteiden edelle?
– Sen ei tarvitse olla ratkaiseva valinta, mutta rohkaisisin alaa ylipäänsä rohkeimpiin roolituksiin. Tältäkin alalta löytyy monien vähemmistöjen edustajia, jotka ovat koulutettuja näyttelijöitä. Keskustelu on hedelmällistä niin kauan, kuin se on avointa ja epäkohtia ja toisaalta myös onnistumisen kokemuksia tuodaan näkyviin. Näyttelijän näkökulmasta on tärkeää, että roolitusprosessit olisivat avoimia, että tekijät löytäisivät toisensa. Vähemmistötarinoiden kertominen vaatii taiteellista kunnianhimoa ja nöyryyttä, ja ne tuottavat lisää tietoa ja uusia näkökulmia, jotka rikastavat tehtävää taidetta. Mielestäni keskustelu ei rajoita taidetta, vaan pikimmiten haastaa sitä, mikä on ainoastaan hyvä asia.
Onko olemassa vaara että heteronäyttelijä stereotypisoi homoseksuaalisia piirteitä?
– Kyllä, mä ajattelen, että on. Jos lähtisin esimerkiksi itse esittämään vierasta kulttuuria ilman huolellista taustatyötä, olisi helppo sortua jo nähtyihin kuviin. Vähemmistökokemus tuo nähdäkseni tietoa ja tunneälyä suhteessa miten näytellä. Varmasti on olemassa riski, että heteronäyttelijän homoroolissa on helpompi sortua tietynlaiseen gestiikkaan ja stereotypioihin. Bollan tuotannossa oli mukana kulttuurintuntijoita, kuten kirjailija Pajtim Statovci, joka toi mukanaan tietoa Kosovon kulttuurista. On helpompaa omaksua kulttuurin tapoja, kun saa avukseen ihmisen, joka ymmärtää niitä henkilökohtaisella tasolla.
Jos näytellessämme vain toistamme homoseksuaalisuuden ulkoisia piirteitä lopputulos on yksiulotteinen näyttelijän seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta
Onko Bolla kahden miehen vai kahden ihmisen välinen tarina?
– Henkilökohtaisesti minulle on tärkeää, että se on kahden miehen välinen tarina. Emme ole juurikaan tottuneet näkemään kahden miehen välistä rakkautta ja kosketusta näyttämöllä. Tällaisen tarinan näkyväksi tuominen on poliittista työtä, mielestäni esittäminen on sitä aina. Parhaimmillaan taide vaikuttaa mullistavasti, avaten uudenlaista ymmärrystä ihmisyydestä.
Vastanäyttelijänäni Arsimin roolissa nähtiin Samuli Niittymäki, jonka paikan kevään tulevissa näytöksissä ottaa Otto Rokka. Millainen dynamiikka teidän välillä on muodostunut?
– Perusta on luotu jo harjoituskaudella Samulin kanssa. Bollassa on mukana intiimejä kohtauksia ja meillä oli harjoituksissa mukana läheisyyden koreografi Sara-Maria Heinonen, jonka kanssa käytiin läpi, miten kohtaukset toteutuvat. Silloin luotiin luottamus ja yhteinen ymmärrys, siitä, mitä Milosin ja Arsimin läheisyys ja rakkaus on. Koen itse, että harjoituksissa tehdään samaistumistyö esityksen maailmaan ja haetaan ilmaisulle muoto, jota sitten toistetaan esityskauden ajan.
Miten Mikko Kauppila sitten roolittaisi omasta elämästään kertovan elokuvan?
– Se ei olisi enää oma valintani – jos nyt en sitten päättäisi ohjata elokuvaa, mikä ajatuksena tuntuu kiusalliselta. Todennäköisesti haluaisin koekuvata queer-näyttelijöitä ja varmistaisin. että työryhmän moninaisuus toteutuisi. Vaikka yksittäisen roolin kohdalla seksuaalinen kokemus olisi hyvin toissijainen, se olisi kuitenkin queer-elokuva.
Pekka Strang vertaa roolitusprosessia normaaliin rekrytointiin
Dome Karukosken Tom of Finland (2017) -elokuvassa suomalaisen gay-ikonin saappaisiin astunut Pekka Strang kysyy, voisimmeko ymmärtää toistemme näkemyksiä.
– Ajattelen roolituksen normaalin rekrytoinnin – tai vieläkin kylmemmin – hankekilpailutuksen kautta. Pisteytykset luodaan etukäteen ja lähdetään sitä kautta hakuprosessiin. On tekijöiden vastuulla tietää, mitä haetaan ja mahdollisista epäkohdista pystyttävä keskustelemaan ja ottamaan asioista selvää. Aihe on tuore ja uudet asiat tuovat yleensä mukanaan epävarmuutta ja pelkoakin. Pahimmassa tapauksessa poteroidutaan.
– Mennään kohti identiteettipolitiikka, kun varsinkin ne, jotka eivät liity asiaan, rupeavat kertomaan, kuinka tämän pitäisi mennä. Se on kurja kehitys. Haetaan irtopisteitä tai leiriytymistä, kun tiedetään, miten asiat pitäisi oikeasti hoitaa. Unohdetaan, että siinä keskellä on kuitenkin työryhmä ja tekijät. En kuitenkaan epäile, ettei epäkohtien esilletuojat tarkoittaisi hyvää. Keskustelun yksi ongelma onkin, että se pirstaloituu nopeasti ja aletaan kyseenalaistamaan kaikkea. Nämä eivät voi olla niin tulehtuneita asioita, ettemme voisi yrittää ymmärtää toisiamme ja toistemme näkemyksiä, hyväksymme ne sitten tai emme.
Tom of Finland -elokuvan casting-tilaisuus ei poikennut Strangin mukaan mitenkään normaalista castingista. Strang kiinnitettiin Touko Laaksosen ja Lauri Tilkanen Veli “Nipa” Mäkisen rooliin. Elokuva oli noin viiden miljoonan budjetillaan suuri suomalaistuotanto ja siitä odotettiin yleisömenestystä, katsojamäärien kuitenkin jäädessä maltillisiksi.
Millaista oli astua suomalaisen gay-ikonin saappaisiin?
– Aavistin, että monella voisi olla mielipiteitä siitä, kenen kuuluisi tehdä rooli. Pitää vaan hyväksyä se, ettei kaikkien mielestä ole ok, että Touko Laaksosen rooliin valitaan heteronäyttelijä. Itse en nähnyt sitä ongelmallisena. Sain mahdollisuuden tavata Tom of Finland Foundationin edustajat ja heidän mielestään olin hyvä valinta rooliin. Elokuva oli ison profiilin hanke, jonka myötä matkustin paljon festareilla ja tapasin yleisöä. Itselleni oli hyvin tärkeä projekti tuoda Toukon tarina esille.
– Vaikka keräsin paljon tietoa Toukosta ja hänen elämästään, roolissa olin aika pitkälle oman intuition varassa. Tämä on mun tulkinta ja yksi mahdollisuus katsoa Touko Laaksosen elämää. En väitä. että se olisi ainoa oikea tulkinta.
TOF-elokuvan jälkeen Strang on nähty muun muassa Juice– ja Koirat eivät käytä housuja -elokuvissa, sekä useissa televisiosarjoissa. Leikitään ajatuksella, että elämästäsi tehdään yhtenä päivänä elokuva, miten se pitäisi roolittaa?
– Jos omasta elämästäni tehtäisiin elokuva, mun ei pitäisi olla mukana kertomassa, miten se pitäisi toteuttaa. Toivoisin tekijöille taiteellista vapautta. Jos joku siitä sitten loukkaantuisi, toivoisin, ettei se olisi ainakaan mun oma perhe. Identiteetti ja persoona ovat herkkiä asioida ja niihin on oltava oikeus reagoida, mutta maailmaa ei voi kontrolloida.
Janne Puustinen pitää tärkeänä, että roolituskysymyksissä kuullaan herkällä korvalla heitä, joita asia koskee
Suomalainen Leevi ja syyrialainen Tariq löytävät toisensa kesäyössä Mikko Mäkelän A Moment in the Reeds -elokuvassa (2017). Leevin roolin tekevä Janne Puustinen pitää tärkeänä, että roolituskysymyksessä kuunnellaan herkällä korvalla heitä, joita asia koskee, sen sijaan että pyritään enemmistön näkökulmasta määrittelemään mistä kenelläkin on oikeus kokea itsensä satutetuksi ja mistä ei.
– Keskustelu on minusta erittäin tärkeä ja on hyvä, että sitä käydään aktiivisesti sekä taiteen ammattilaisten, että ennen kaikkea vähemmistöjen edustajien toimesta. Yksinkertainen kysymys ei toki missään nimessä ole. Näkisin, että oleellista on pohtia, mikä juuri kyseessä olevassa produktiossa on tärkeää, kenen ääni halutaan saada kuuluviin ja millaista ammattiosaamista kyseinen teos vaatii. Vähemmistöteemoja käsittelevien teosten roolittaminen vaatii erityistä huolellisuutta, jota emme tekijöinä vahingossa tai välinpitämättömyyttämme tule haavoittaneeksi jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevia.
Onko yleisö aiempaa valveutuneempaa vai mistä keskustelukulttuurin polarisoituminen johtaa juurensa?
– Vaikka yleinen keskustelukulttuurin polarisoituminen huolestuttaa, on minusta suuri edistysaskel, että vihdoin ”saa sanoa”. Tällä tarkoitan nimenomaan sitä, että myös eri vähemmistöjen edustajat pystyvät tuomaan näkökulmansa esille ja saavat marginalisoidut äänensä kuuluviin jatkuvan alistumisen, vaikenemisen ja sietämisen sijaan. Tältä osin asiat ovat viime vuosien aikana ottaneet suuria harppauksia eteenpäin.
Jos näytellessämme tiedostamatta tai tiedostaen vain toistamme omaa tai kulttuurista käsitystämme homoseksuaalisuuteen liittyvistä ulkoisista piirteistä, on lopputulos yksiulotteinen, olipa näyttelijän oman seksuaalinen suuntautuminen mikä tahansa.
– Minulle itselleni näytteleminen on ajattelemista, toimimista ja reagoimista niissä tilanteissa ja sellaisin lainalaisuuksin kuin mihin teksti ja ohjaaja ovat työn alla olevan roolihenkilöni asettaneet. En koe, että minun olisi minkään tekemäni roolin kohdalla täytynyt keskittyä seksuaalisen suuntautumisen ulkoiseen ilmentämiseen, eikä minulta onneksi ymmärtääkseni ole sellaista esimerkiksi ohjaajien taholta odotettukaan.
– En henkilökohtaisesti ajattele, että homoseksuaalia roolihenkilöä voisi poikkeuksetta näytellä ainoastaan homoseksuaali näyttelijä. Mutta jos homoseksuaalia näyttelijää ei uskottavuussyistä rooliteta heterorooleihin, samaan aikaan, kun homoroolit roolitetaan pääasiassa heteronäyttelijöin, on kyseessä jo ihan toinen syrjintään ja tasa-arvoon liittyvä kysymys.
Vastikään uutisoitiin Helen Mirrelin roolista Israelin entisenä pääministerinä. Roolitus poiki äänekästä kritiikkiä siitä, miksi roolia ei näyttele juutalaisnäyttelijä.
Ilmiön levitessä dominoefektin lailla on aiheellista kysyä, pitäisikö äitien rooleissa priorisoida äitejä, tai juoppojen rooleissa juoppoja? Mihin asettaa raja ja ovatko toiset ryhmät toisia haavoittuvammassa asemassa?
– Tästä nimenomaan on kysymys – toiset ryhmät ovat haavoittuvammassa asemassa kuin toiset. Yksiselitteistä ja kaikissa tilanteissa pätevää rajaa tuskin on mahdollista asettaa. Kukaan taiteentekijä tuskin kuitenkaan tieten tahtoen haluaa luoda teosta, joka esimerkiksi vahvistaa rasistisia tai muita syrjiviä rakenteita. Tällaisessa tilanteessa tekijän kannattaa kysyä neuvoa ja pohtia vaihtoehtoja tarkkaan, jotta valintojen takana voi seistä loppuun saakka.
Mistä löytyy ratkaisu kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu?
– Kysymällä ja kuuntelemalla pääsee pitkälle siinä vaiheessa, kun oman ymmärryksen rajoja koetellaan. Uskon, että ajan kanssa sensitiivinen ajattelu arkipäiväistyy samaan aikaan, kun tekijäkenttä jatkaa monimuotoistumistaan, ja tätä kautta saamme nauttia entistä monipuolisemmasta representaatiosta entistä monitaustaisempien taiteen ammattilaisten toteuttamana. Nämä asiat eivät kuitenkaan tapahdu itsestään, minkä vuoksi on tärkeää aktiivisesti osoittaa epäkohtia ja antaa tilaa marginalisoiduille äänille ja tekijöille, kiteyttää Puustinen.
Päivitetty 2023-07-22
