Luin Casey McQuistonin romaanin Punaista, valkoista, kuninkaan sinistä, johon perustuva elokuva on tulossa parin viikon päästä Primelle. Elokuvasta odotetaan hittiä.

Mainos

McQuiston on reilulle 400 sivulle loihtinut värillisen biseksuaalin jenkin ja valkoisen jalosukuisen britin romanssin. Tarkemmin kertoen kyseessä on toiselle presidenttikaudelleen haluavan Yhdysvaltain ensimmäisen naispresidentin, eronneen naisen vieläpä, ja brittiprinssin välisestä rakkaustarinasta.

Kirja ei ole huono, mutta koin sen rasittavana, enkä pelkästään siksi, että päähahmot, rakastavaiset Alex ja Henry ovat supernuoria: urheilijan fysiikka ja neron kapasiteetti. Miten uskottavaa on, että juuri kaksikymppinen poika saa tärkeän aseman äitinsä presidentivaalikampanjassa? Teos ei kuitenkaan ole scifiä tai fantasiaakaan perusasetelmaansa enempää.

McQuiston on kirjoittanut teoksensa terapiana Trumpin voiton jälkeisessä maailmassa. Sitä nyt lukiessa, ymmärtää Sanna Marinin suosion Yhdysvalloissa: Marin on se nuori rocktähti ja nainen, jota demokraattisella puolueella ei ole, mutta jonka se kipeästi tarvitsisi.

Tarina on lievästi inklusiivisesti maustettu, tosin tylsästi. Prinssin isoäiti, kuningatar, kuvataan taantumuksellisena kalkkiksena, jonka tulisi ymmärtää väistyä nuorempien ja parempien tieltä. Kuvaus on siinä määrin, jopa ilkeä, että olisi syytä puhua ageisimista. Kuningatar on tämän sadun noita. Kirjailijan tiedetään kirjoittavan älykkäistä ihmisistä, mikä näkyy hahmoissa. Kirjan nuoret ovat älykkyydeltään ylivertaisia, tosin niinhän juuri ja juuri kaksikymppiset ovat aina kokeneet olevansa, mutta sitä kokemusta ei haasteta, päinvastoin. Sivuosissa on trans- ja lesbohahmot, ne on esitetty niin kevyesti, että voisivat yhtä hyvin olla olematta. Toki kaikki representaatio on yhä tarpeellista.

Kirjassa on runsaasti seksiä. Tavallaan. Ja tässä on se suurin ongelma, joka sai minut lukiessani miettimään kuka saa, tai oikeastaan kenen tulisi kirjoittaa miesten välisestä rakkaudesta ja seksistä. Väitän, että tietyistä universaaleista piirteistään huolimatta rakkauden kokeminen ja seksuaalisuus ovat vahvasti sukupuolen värittämää. Seikka, josta biseksuaalit voisivat meille varmasti enemmän kertoa.

Kirjan seksikohtaukset ovat hyvin kilttejä. Tai sensuroituja. Siis kirjailijan sensuroimia. Kun vaatteet ovat poissa ihastellaan pisamaan lantiolla ja sitten ”käsi etenee kohti ”etelää” ja poikki. Voi mieskin ihailla toisen kauneuspilkkuja, mutta kunnon nosteen tullen varmaan vähän jotain muutakin. Tämä puuttuu. Seksikohtaukset ovat niin sukupuolineutraaleja, että aloin jopa ilkeästi epäillä, että tarina on alunperin kirjoitettu naisparille. Miehinen elin mainitaan ensimmäisen kerran reilusti yli puolivälin ja silloinkin ikävässä mielessä, ongelmia tuottavana jäsenenä, jonka ensimmäisen pojan turvallisuudesta vastaava henkilö uhkaa teipata valvottavansa reiteen, ellei tämä osaa käyttäytyä. Toisen kerran esiintyessään maskuliininen ulottuvuus nousee esiin Alexin meilissä prinssilleen. Kyse ei ole käännöksestä, sillä luin teoksen alkuperäiskielellä.

Teinivuosieni varhaisessa hämärässä luin kesämökillä joskus Harlekiineja tai vastaavia, joissa, tosin jo hyvin epämääräisten muistikuvieni mukaan, oli rohkeampaa seksiä kuin tässä. Seksuaalisuuden voima luonnollisemmin läsnä.

Gayelämästä kertovissa romaaneissa tai elokuvissa on enimmäkseen lyhyitä ja merkityksettömiä seksiuhteita, siksi rakkaustarinat ovat tärkeitä ja niitä soisi olevan enemmänkin. Olisi myös hyvä, jos ne onnistuisivat puhuttelemaan myös gaymiehiä. Tarvitsemme malleja siitä, miten kohdata koko ihminen, ei vain hänen alapäätään. Meillä on jo Grindrin kasvattama ikäluokka gaymiehiä, jotka kuvittelevat, että toinen ihminen on vain kataloogista heidän tyytydyttämiseensä valittavissa oleva esine. Että PreP on vain ”vitaamiinpilleri”. Myös suosittua queer-teoriaa käytetään identiteettipolitiikan välineenä tukemaan omaa fetissiä tai addiktiota (seksihurjastelu) tai pelkoja (sitoutumiskammo)  väittäen sitä ”heteronormatiivin vastustamiseksi”. Well boys, even birds do it. Ihminen ei ole ainoa eläin, joka solmii elinikäisiä parisuhteita. Pinnallisten ihmissuhteiden haitallisesta vaikutuksesta riittävästi todistusaineistoa, se ei ole tämän vuosikymmenen juttu.

Nyt, ainakin näillä maileilla, olin vain kiusaantunut, turhautunut ja jopa raivostunut siitä, miten romaanin kuvauksia ei olisi tunnistanut miesten välisiksi, jos etunimiä ja pronomineja ei olisi mainittu. Ongelma, minulle, oli siis samaistumispinnan vähyys.

Ei tarvitse mennä graafisiin yksityiskohtiin, mutta miestyypillisempi kuvaus olisi ollut paikallaan. Semminkin kuin molemmat päähahmot muuten kuvataan identiteetiltään selvästi maskuliinisina.