Television kirkkaimpia hetkiä tänä talvena on mustansävyinen draamakomedia White Lotus. Paitsi, että ruudulla anteliaasti annosteltu aurinkoinen Sisilia käy valohoidosta tarjoavat näyttelijät, dialogi ja tarina kutkuttavaa nautintoa pääkopalle. Kuten ensimmäisellä kaudella, tällä toisellakin ajan hermolla sykkivä satiiri yltää riemastuttaviin korkeuksiin. Näennäisen pinnallisen sanailun takana leijuu käärme valmiina iskemään. Lisäksi on hienovaraisia viittauksia juonenkäänteistä, osa populaarikulttuurista. Älyllistä viihdettä siis. Ja lihallista, sillä ensimmäisen kauden tabloidsensaatio oli miesten välinen rimmmaus ja tämän toisen suuri penis. Toki ensimmäiselläkin kaudella nähtiin penis. Paha vain, että kumpikin peniksistä oli proteesi. Se onkin sarjan ainoa miinus, tosi pitkä sellainen. Näyttelijä Theo James on kertonut, että hänelle asennettu löysää penistä esittävä proteesi oli yhdeksän tuumaa pitkä. Aiemminkin runsaasti alastonkohtauksia tehnyt James olisi kyllä kelvannut luomunakin. Mutta kuvamaan valtaa ja seksuaalista valtaa White Lotuksen tarina vaati tätä. Luonnollinen erektio olisi ollut hienompi, edes osittainen sellainen.
Sisilian auringon alla sijaitsee loistohotelli, yksi White Lotus -ketjun resorteista. Sinne saapuu kolme varakasta avioparia ja yhden perheen miehet; isoisä, isä ja poika. Vyyhteen liittyy resortin henkilökuntaa, tälläkin kertaa hotellinjohtaja on gay, nyt lesbo, kun ensimmäisen kauden resorttia Hawaijilla veti gaymies. Soppaa hämmentämään saapuvat myös kaksi paikallista prostituoitua, mutta merkittävimmän draaman käänteen tuovat rahaarakastavat murhanhimoiset homot.
Niistä terävistä satiirikäärmeen iskuista.
Nuori wokemies Albie (Adam DiMarco) löytää alkukantaisemman ja toksisemman miehuutensa prostituoidun sylistä. Ensin syyllistettyään isänsä samasta asiasta ja isosisänsä edustaman patriarkaatin. Sitten sarjan päättyessä miehistynyt Albie kelpaa hänen liiasta pehmeydestä aiemmin nirsonneelle Portialle (Haley Lu Richardson). Mehukasta kuin tulivuoren juurella kasvaneet tomaatit!
Kun Ethan (Will Sharpe) kertoo Daphnelle (Meghann Fahy) epäilevänsä, että heidän puolisonsa ovat todennäköisesti pettäneet heitä keskenään nähdään upeinta televisiota pitkään aikaan. Kuva-alan hallinta, leikkaus ja Fahyn roolityö ovat 10+ kun hän viestin kuultuaan hallitusti ja hillitysti hajoaa ja kokoaa itsensä uudelleen silmiemme edessä välittäen viestin, jonka elossa oleva sukupolvet ovat jo enemmälti unohtaneet, mutta se on näkökulma, jota me tarvitsemme sillä ellei fuusiovoimaloita saada toimintaan ja ellei Venäjä häviä Ukrainassa, helpot ajat eivät palaa. ”Sitä vain tekee sen mitä on pakko tehdä, että ei ole elämän uhri”. Mitään ei suoraan kuuden jakson aikana sanottu, mutta katsojalle annettiin riittävät vihjeet sen ymmärtämiseen, että Daphnen aviomies Cameron (Theo James) ei ollut tämän pojan isä, vaan Daphnen komea kunto-ohjaaja, jonka hän oli ottanut itselleen kompensaationa puolisonsa teoille. ”Joskus yllätän itsenikin”, Daphne totesi elämänfilosofiastaan, vai pitäisikö sitä kutsua vai asenteeksi?
Edellä mainittu juonen käänne ja kohtaus resonoivat tässä ajassa, mutta ne ovat paljon enemmän kuin tikulla wokea silmään, ne ovat muistutus siitä, että asiat eivät ole mustavalkoisia ja että ihmiset eivät ole täydellisiä. Itse asiassa sarjan luoja Mike White on sanonut että huolimatta siitä, mitä ihmiskunta on kulttuureissaan pyrkinyt ihmisestä esittämään, me olemme eläimiä – ja me myös käyttäydymme kuin eläimet. Ajatuksessa ei ole mitään ihmeellistä, se on vain luonnollinen, mutta sitä yleisesti vastustetaan. Kysyn kuitenkin, eikö meillä olisi kaikki paremmin, jos hyväksyisimme oman eläimellisyytemme? Koska silloin se olisi ehkä paremmin hallittavissa, kuin sen kieltämällä.
Kuten ensimmäisellä kaudella Mauilla, toisella kaudella Taorminan resortissa tapahtuu dramaattinen homon kuolema, toisella kaudella jopa useita. Toisella kaudella homot tosin ovat pelkästään konnia.
Kun murhan käsikirjoitus toden teolla alkaa kuvaan purjehtii kolmen kulturellin homoseksuaalinen kööri kärjessään Quentin (Tom Hollander). Homoilla on suunnitelma ja missio. Teilata äveriäs Tanya (Jennifer Coolidge). Homot ryhtyvät toteuttamaan tehtäväänsä oopperamaisin kääntein. Lahdattavaksi määrätty rehevä ja värikäs rouva näytettään viimeisenä iltanaan kuin porsaana, vaikkakin enemmin marsipaanisellaisena. Häntä passataan ja palvotaan ja palvellaan, hänelle tuodaan jopa Palermon suurikullisin mies toimittamaan viimeisen pyhäntoimituksen.
Kun äveriäs Tanya vaipuu kauniisti kohti Välimeren pohjaa, meren johon lukuisat parempaa elämää Euroopasta etsimään pyrkineet pakolaiset ovat hukkuneet ennen häntä, ääniraidalla soi kaunis O Mio Babbino Caro -aaria Gianni Schicchi -oopperasta, jossa tyttö uhkaa hukuttautua, jos ei saa rakastaan. Se painaa sinetin Tanyan omistushaluiselle ja mustasukkaiselle, vainoharhaiselle rakkaudelle ja muistuttaa meitä siitä, että kaikki maailman rahatkaan eivät onnea takaa – mikä on ollut White Lotuksen viesti molemmilla kausilla.
Ohjaaja, White, on gay-pastorin poika ja itse biseksuaali. Hän on sanonut, että hän haluaa esittää rajoja rikkovaa gayseksiä. Yön laskeuduttua Palermoon siellä erään palazzon sopukoissa kuuluu tyytyväistä ähkinää, Jack (Leo Woodall) siellä panee setäänsä Quentinia. Aiemmin olemme nähneet Jackin sängyssä Portian kanssa.
Aika ajoin näkyy meteliä siitä, että elokuvan tai sarjan hlbtq-hahmot eivät ole ”oikeanlaisia”, tulkinta on ahdasmielinen, sillä sateenkaaren kirjo näkyy myös meissä. On virkistävää nähdä murhanhimoinen gaymiesten joukko, seksuaalisuudestaan vielä epävarma jo kypsä lesbonainen, Valentina (Sabrina Impacciatore) ja ensimmäisen kauden flippaava addikti ja pirullinen asiakaspalvelija Armond (Murray Barlett), joka sai roolistaan Emmyn. Murhanhimoinen Tom Hollander ei ole gay, mutta Impacciatore ja Barlett ovat.
QX QX QX QX QX (miinusta penisproteesista)
The White Lotus 1-2 kaudet ovat nyt kokonaan katsottavina HBO Maxilla.
Päivitetty 2023-01-18
