Rakkautta & Anarkiaa-elokuvafestivaali on nimensä mukaisesti rakkauden anarkiaa julistava festivaali, jossa on ensimmäisestä tapahtumasta lähtien ollut tärkeänä teema homot. Voisi jopa sano tärkeimpänä, sillä R&A:n homoelokuvat ovat olleet alansa ehdotonta kärkeä ja vetänyt salit täyteen LGBT-kansaa ajalta, jolloin Vinokinoa ei vielä ollut ja sen jälkeenkin korkean laatunsa ja kiinnostavuutensa ansiosta.
Rakkauden anarkistinen historia
Kulttuuriyhdistys Imagen elokuvaviikko vuonna 1987 maaliskuussa Helsingin Uudella ylioppilastalon Illusion-elokuvateatterissa oli lähtölaukaus Rakkautta & Anarkiaa-elokuvafestivaalille. Viikon aikana ei nähty yhtään heteron ohjaamaa elokuvaa. Sen sijaan AIDSIin kuolleen homoaktivisti ja avantgardeälykkö Derek Jarmanin ja Lina Wertmullerin ”epätavalliset” toiseutta juhlistaneet elokuvat valloittivat valkokankaan.
Elokuvafestivaaleilla esiteltiin vuosien saatossa hurjan suosion saaneet Jarmanin kaikki homotaide-elokuvat. Elokuvateatteri Maxim oli loppuunmyyty, kun Jarmanin muistoksi esitettiin hänen viimeiseksi elokuvakseen jäänyt päiväkirjamainen Blue syyskuussa 1994. LGBTQ-ikoni Tilda Swinton vieraili festivaaleilla vuonna 1996. Won Kair Wangin kulttielokuva Happy Together näki päivänvalon festivaaleilla jo monet muut klassikoiksi syntyneet homoelokuvat. LGBTQ väri näkyi myös oheisohjelmissa, kuten vuonna 2013, kun Bettie Blackheart esiintyi R&A:n burleskiklubilla Dubrovnikissa.
Vaikka R&A festivaalin maine on arvostettu ja taiteellinen, räväyttävä logo kantaa niin kutsuttua ladattua brändiarvoa, niin tämä arvostettu maine ei pysy kauaa pinnalla eikä brändiarvo säily, jos festivaalin sisältöä ei kehitetä. Tämän kehittämisen soisi olevan vastatuulessa jo mainittua kaupallista elokuvaa ja sen arvoja vastaan, koska kaupallista valtavirran elokuvaa näyttävät kaikki Finnkinon teatterit jo muutenkin. Ja vaikka festivaali onkin tuonut Suomen levitykseen ansiokkaita ja pohdiskelevia teoksia, kuten Julie Delpyn Kreivittären (2009), niin kokonaisuus ratkaisee, ja jokin mättää, sillä tästä kokonaisuudesta puuttuvat ne tärkeät ”vastaelokuvalliset puheenvuorot, jonka arvot asettuvat oikeaoppisen elokuvan arvoja vastaan” (Peter Wollen Filmihullu 5/1973). Se jokin on uuden aallon ja Godardin vihollisen, Hollywood-elokuvan salakavala sikiäminen vastamyrkyistä huolimatta kuin luteet. Me tarvitsisimme ”elokuvallisen vallankumouksen” taas meidät valtaansa kietonutta Hollywoodin ovelaa ja vaikutusvaltaista manipulointikoneistoa vastaan. Mutta se on jo ihan eri juttu. Nyt keskitymme ruotimaan R&A:n LGBTQ-elokuvia.
Kun seksi ylittää omat rajansa se muuttuu parodiaksi itsestään
R&A:n tämän vuoden LGBTQ-elokuvissa vilahtaa sivujuonteena oivallus seksistä sivistyneen elämän groteskina parodiana, samalla seksistä voi tulla oman itsensä hillitön parodia, jota myös perverssiksi sanotaan. Homoseksi voi olla parodia, joka kääntyy itseään koskevaksi pilaksi. Seksi ikään kuin pilaa arjen ja sitten itsensä, kun hyvä kiima huipentuu perverssissä, jota tuskin voi enää seksiksi kutsua. Seksi ei pysy kuosissa vaan ylittää koko ajan omat rajansa ja siten muuttuu oman itsensä parodiaksi.
Sivujuonteena oivallus seksistä sivistyneen elämän groteskina parodiana
Tämä tematiikka tulee esille R&A:n tämän vuoden ehdottomasti hienoimmassa elokuvassa, Ray Yeungin ohjaamassa Suk Sukissa (Honkong, Kiina 2019). Seksi on aina ajankohtainen aihe, kirjoittaa professori Timo Airaksinen Suomalaiset arvot kriisissä kirja– ja tutkimusprojektinsa viimeisen osan, seksuaalisuutta käsittelevän Himon ilo – ajatuksia seksistä ja seksuaalisuudesta-kirjassaan, joka ilmestyy helmikuussa 2021 Bazar-kustantamon kustantamana. Kirjassa on pitkät pohdinnat sekä homoudesta että biseksuaalisuudesta. Tässä näyte:
”Nykyään seksi on vapautumassa pakkopaidasta ja etsii itselleen uusia vapauksia ja ilmenemismuotoja. Esimerkiksi, kansainväliset tutkimukset osoittavat, että yleensä miehillä on panokumppaneita puolet enemmän kuin naisilla – miten se muka olisi mahdollista, jos kysymys koskee heteroseksiä? Kiinnostava tilastotieto, joka kertoo jostakin aivan muusta kuin todellisesta seksuaalisesta aktivisuudesta. Moniko nainen saa orgasmin ja kuinka usein? Montako kertaa seksiä tietyn ikäisillä miehillä ja naisilla on vuoden aika. Mikä prosentti aikuisista on hetero-, homo tai biseksuaaleja? Kysymyksiä riittää, mutta miten on vastausten tulkinnan laita?”
Miehillä on panokumppaneita puolet enemmän kuin naisilla – miten se muka on mahdollista, jos kyse on heteroseksistä?
Pitääkö elokuvilla olla aina opetus ja onnellinen loppu? Tämä on ikuisuuskysymys, joka vaivaa koko R&A:n elokuvia ja aivan erityisesti LGBTQ-elokuvia – mutta myös esimerkiksi kehuttua Wendyä, jonka pitäisi olla ajankohtainen dystopia kuolettavan matkan alusta ihmisen loppuun. Kenelleköhän elokuva oli tehty? Ilmeisesti Greta Thunbergin innoittamille koululakkoilijoille lohduttomien maisemineen täynnä merestä pulppuaa muovijätettä. Wendy keskustelee itsensä kanssa ohi itse oman tekemisensä ja sanomansa. Se on viittausten ristitulessa leijuva antitodellisuuden lainaus- tai valtausyritys samalla tavalla kuin Monthy Pythonin eräässä jaksossa Lontoon Cityssä isojen virtaviivaisten vakuutusjättien jalkoihin jäävän vanhan vakuutusyhtiön kääkkien ryhtioperaatio vallata isompansa vanhalla merirosvotaktiikalla. Peter Wollen puhui aikoinaan tästä samasta jo Filmihullussa julkaistussa artikkelissaan 5/1973 olemassa olevien lainausten ja viitteiden käyttönä, joka toimi tuottamalla yksinkertaisesti eräänlaisen merkityksen ”lisäarvon”, ylimääräisen voitto-osuuden niille, jotka nappasivat vihjeen kuten skolastikot tapasivat sanoa:
”Johnny Guitarista lainattu pahamainen ”kerro minulle valheita”-jakso PIENESSÄ SOTILAASSA on tätä tyyppiä: ei ole paljon väliä, tunnistaako sen vai ei, ja jos tunnistaakin, sillä ei ole mitään vaikutusta jakson merkitykseen. Tai lainaus saattaa olla vain eklektismin merkki, enemmänkin stilistinen kuin semanttinen piirre. Tai kuten Makavejevin tavassa käyttää lainauksia, tarkoituksena saattaa olla merkityksen antaminen aineistolle liittämällä se uuteen yhteyteen: eräs ironian muoto.”
Minä puhuisin enemminkin tyytyväisyystakuusta, mikä on se ongelma, joka häiritsee tätä omituista ja ahdistavaa filmisekoilua sen lisäksi, ettei tätä olisi pitänyt tehdä. Alun sekavan sepostelun jälkeen päästään itse asiaan vasta tunnin jälkeen ja sekin on yhtä sekavaa ja tylsistyttävää sanomista ja tekemistä sanomisen ja tekemisen pakosta. Elokuvassa on pinnan alla jotain sanomaa, mutta se sanotaan nurinkurisesti vääntämällä rautalangasta kahden mallin opetus; vanhukset ovat ikäviä ja he varastavat nuorilta elämän ja maapallon; toisaalta kun tämän ymmärrät, siis että se kuuluu kompromissina siihen, että sinusta voi tulla ”tasapainoinen aikuinen” on sinun hyväksyttävä aikuisten maailman valheet ja unohdettava lapsuuden mielikuvitus ja eettinen ehdottomuus. Wendyn sairastama näennäisyystauti vaivaa myös LGBTQ-elokuvia, jotka osaavat esittää esittävänsä osaavansa esittää pintaa häivyttäen sisällön, joskus ei muuta ja se tekee niiden katsomisen joskus työlääksi varsinkin, jos niitä katsoo festivaaleilla 1-3 elokuvaa päivässä.
LGBTQ-elokuvia vaivaa näennäisyystauti
R&A-elokuvafestivaali on löytänyt paikkansa pääkaupunkiseudun laajan älyllisesteettisen LGBTQ-yleisön joukosta. Paikalla queerelokuvia katsomassa oli mm. tunnettu valokuvaaja Mikko Rasila. R&A:n kataloogit ovat aina olleet pirteitä sekä visuaalisesti että teksteiltään nautinnollisia. Nyt oli tekstien lennokkuus hakusessa ja hieman puuduttavaa luettavaa visuaalisesti jo vanhentuneessa formaatissa. Muta LGBTQ-elokuvat olivat hyviä ja se oli pääasia. Tänä vuonna nähtyjä LGBTQ-elokuvien valintaa voi pitää onnistuneena aitoon R&A-henkeen tarjoten kaikille vähän jotain. Homoelokuvien isoin ongelma tällä hetkellä on saman, vanhentuneen kuvaston käyttäminen. Olosuhteet, narratiivit ja tarinoiden raamit muuttuvat, mutta tästä huolimatta kohtaamme vanhoja ja tylsiä pelkistettyjä trooppeja. Aikansa tämä kävisi, mutta ennemmin tai myöhemmin myös tarinoiden raamit narratiivit ja olosuhteet alkavat kärsiä siitä, että jokaisella kerralla hahmot ovat samanlaisia mallinukkeja. eräänlaisia itsesäälisiä Pyhän Sebastianin kaltaisia homomarttyyrejä kärsimässä kauniina ja verta valuvana kuolemansa hetkellä silmiemme edessä. Representaatioiden köyhyys on vakava uhka; filosofi Catherine Constable on kirjoittanut miten Marlene Dietrich osasi omissa rooleissaan haastaa tämän; sen sijaan että olisi esittänyt Katariina Suuresta köyhän historiallisen pukudraaman paperinuken hän loi ruudulle sadistisen Barguzinskiin verhoutuneen dominatrixin, joka oli 1930-luvun Hollywoodissa ennen näkemätöntä.
Siitä huolimatta puolustan kaikkia LGBTQ-elokuvia henkeen ja vereen. Harvoin olen nähnyt kamalan huonoa tai kiinnostamatonta LGBTQ-elokuvaa. Niitä katsoo tietenkin hieman eri tavalla ”sydänverellä” kuin vastaavia heteroujelluksia. Samoin elokuvanäytökset missä on LGBTQ-porukkaa, tuntuvat jotenkin erilaiselta – ehkä kuvittelen, mutta lämpimämmältä, ja ne kosteiden silmien katseet elokuvien lopussa olisivat yhden kirjan arvoinen keikka jollekin asiasta innostuneelle ”kokemusasiantuntijalle”. Olen aidosti ylpeä ja onnellinen kun näen hieman raakilemaisen tekeleen amatöörimäisen valloittavuuden hieman samaan tapaan kuin jättimenestykseksi aikoinaan noussut Priscilla – Aavikon kuningatar-leffa, jonka näin turvallisesti poikaystävän sylissä Kööpenhaminassa.
R&A:n tämän vuoden elokuvat todistavat kuitenkin muusta – sekä festivaalien että tekijöiden halusta ja kyvystä näyttää sateenkareen värit – myös ne vanhemmat ja haaleammat – vähemmän itsestään ääntä pitävät, kuten mainio ja eleettömän kaunis Suk Suk todisti. Juuri siksi Rakkautta&Anarkiaa festivaali on paikallaan ja ansaitsee oikeutuksen olla olemassa
Syksyn 2020 poiminnat
Welcome to Chechnya (2020 Yhdysvallat)
Ohjaus: David France
+++++
Yksi elokuva oli festivaaleilla ylitse muiden ja ansaitsee sekä viisi tähteä että erityismaininnan: Welcome to Chechnya, sillä tällä elokuvalla saattaa olla laajempikin merkitys LGBTQ-maailmassa kuin vain se, että se on hyvä dokumentti vaikeasta asiasta.
Welcome to Chechnya oli ehdottomasti yksi tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa-elokuvafestivaalin koskettavampia elokuvia, jonka soisin mahdollisimman monen keskenään tukkanuottasilla olevan LGBTQ-kansalaisen katsovan jo siksi, että elokuvassa toisistaan pitävät huolta sulassa sovussa niin lesbot, homot kuin transihmiset – poikkeuksellinen yhteistyö, mikä ei ole enää lännessä onnistunut vuosiin. Elokuvan voisi melkein toimivan kuolemankielissä omassa elonjäämisestään kamppailevan venäläishomomaailman viimeisenä hätähuutona yhteisen edun ymmärtämisen puolesta. se vanha klisee, että Vain yhdessä olemme vahvoja, on tosiasia, jota monet eivät omaksi tuhokseen vieläkään ymmärrä, ennen kuin se on liian myöhäistä. Elokuvaa katsoessa tulee lyöty ja voimaton olo. Harvoin näkee mitään niin kuvottavan väkivaltaista ja raadollisen tuskallista viattomien ihmisten kiduttamista kuin mitä tässä dokkarissa. Ensimmäiset itkut purskahtavat silmistä jo heti elokuvan alkumetreillä niin epäinhimillinen, kova ja järkyttävä on venäläishomojen lohduttomuus maassa, joka murhaa surutta omia puolustuskyvyttömiä vähemmistöjään vain siksi, että vallan anastaneet ja valtaa väärin omiin tarkoituksiinsa käyttävät ”hirmumachohallitsijat” saavat pelotella muita ja syyttää vähemmistöjään kaikista itse aiheuttamistaan onnettomuuksista ja virheistä, kuten siitä, että maa on köyhä vain ja ainoastaan siksi, että johtajat varastavat kaiken mahdollisen millä on jotain arvoa.
Taistelu ihmisoikeuksista ei ole vielä ohi
Welcome to Chechnya, on myös tärkeä muistus siitä, ettei sateenkaariväen taistelu ihmisoikeuksista ole vielä ohi sekä myös vakuuttava todistus siitä, miten suuri merkitys kansainvälisen LGBTQ-liikkeen ja lännen medioilla voi olla rakennettaessa ilmasiltaa pelastaa LGBTQ-kansalaisia homokansanmurhasta Tsetseniasta. Jokainen pienikin sympatian ele tätä työtä kohtaan ja kaikki mahdollinen apu ovat sekä tervetulleita että tavallaan meidän lännessä asuvien LGBTQ-kansalaisten erityinen velvollisuus.
Lue lisää: Tšetšeniassa tulossa uusi homopuhdistusten aalto, varoittavat aktivistit
Lue lisää: Nyt se viimein tapahtui – 15 valtiota tuomitsee Venäjän reaktion Tšetšenian homovainoihin
Lue lisää: QX Gay Gaalassa kunniapalkinto Tšetšenian homoja auttaneille
Työtä on tehty jo pitkään ja sillä on ollut suuri merkitys tilanteen rauhoittamisessa. Uhattuja LGBTQ-kansalaisia on saatu salakuljetettua humanitaarisiksi pakolaisiksi länteen ja ainakin tällä hetkellä väkivaltaviranomaiset ovat olleet kulisseissa hetken hiljaa. Se ei silti tarkoita sitä, että uhka olisi ohitse.
Elokuvan katsominen oli traumaattinen kokemus, sillä elokuva oli järkyttävää katseltavaa huolimatta söpön nuoren homoparin liikuttavasta rakkaudesta vaikeuksien keskellä.
Joskus itseään esittävät ihmiset olivat kovin jäykkiä ja iso asia vei pieniltä tunteilta ja tilanteilta liikaa tilaa. Mutta oli elokuvassa surun keskellä pilkahdus toivoa ja rakkauttakin. Oli liikuttavaa katsoa, miten ihmiset välittivät aidontuntuisesti elokuvassa toisistaan.
Homopojan perhekin joutui koston pelossa pakenemaan hänen mukanaan maasta. Se oli kova paikka koko perheelle, varsinkin uskonnolliselle äidille, joka rakasti kyllä poikaansa äidin tavoin – jujuu, näinhän ne aina sanovat ”mutta” ja ”mutta” paljastaa sen, että he eivät tarkoita sitä olkoot sitten syyt mitkä tahansa kuten pelko sillä pelkuruus tekee sen, ettei mikään muutu – mutta ei ollut oikein vieläkään voinut hyväksyä poikansa homoutta.
Hieman homohuumorikin pääsi pilkahtamaan, kun homojen turvataloon Moskovaan pelastetut nuoret tsetseenihomot vitsailivat ahtaissa oloissa toisilleen toistensa kiihkeästä sukupuolivietistä ja hieman rivien välistä flirttailivatkin keskenään, sillä ahtaissa olosuhteissa arjen keskellä on varmasti syntynyt läheisiä suhteita, siteitä ja seksikontakteja.
Pride-marsseissa Amnesty Internationalin LGBTQ-ryhmä on Helsingissäkin vuosia marssinut ”niiden puolesta, jotka eivät voi” kantaen arkkua mustissa vaatteissaan suut teipattuna mustalla mattoteipillä merkiksi siitä, etteivät he voi puhua ja vaikka puhuisivatkin, sillä ei olisi heidän ongelmiensa ratkaisuun mitään merkitystä.
Elokuva antaa kasvot näille hiljaisiksi pakotetuille ja lopullisesti vaiennetuille ja tuhansille muille samanlaisille, jotka kuolevat homoutensa takia kidutettuna ja murhattuna joka vuosi ympäri maailmaa.
Elokuvan yksi keskeinen kysymys on, millaista on olla homopakolainen suuressa tuntemattomuudessa ja ottaa se kuuluisa hyppy tuntemattomaan? Se kun ei ole helppoa.
Elokuvan ihmiset ovat eräänlaisessa välitilassa odottamassa pelokkaina mutta eivät vielä aivan valmiina. Trumpin Amerikkahan ei homoja vastaanota päinvastoin kuin Obaman, joka perusti tätä tehtävää vertaan jokaiseen suurlähetystöön LGBTQ-virkailijan toimen.
Miksi homojen taistelu Tsetseniassa elämästään ei koske vain elokuvassa esitettyjä uhreja? Siksi että jokainen viilto jonkun uhrin kropassa on viilto myös meidän omassa. Sen kertoo pelastusoperaatiota johtava transmies, joka muistuttaa elokuvan lopussa, että jos mitään ei tehdä samanlainen terrori ja murhaaminen leviävät ensin ympäristöön ja sitten ties minne. Ja on jo levinnytkin. Valitettavasti.
I Carry You With Me (Meksiko ja Yhdysvallat 2020)
Ohjaus: Heidi Ewing
++++
Ranskalainen uuden aallon auterohjaajana tunnettu Jean-Luc Godard muistutti elokuvassa olevan kysymys aina viime kädessä rakkaudesta ja kuolemasta. Niin on nimenomaan I Carry you with me – elokuvassa, mikä leikillisesti kutsuttuna on homoelokuvien Tuulen viemää, mitä nyyhkimiseen ja romanttiseen mielenlaatuun sekä edessä väistämättömänä kaiken haaveillun tuhoavaan epävarmaan tulevaisuuteen tulee pääosanesittäjien Ivanin ollessa Rhett Buttler ja Gerardon Scarlett O`Hara, vaikka rinnastukset ovat mielivaltaisen naurettavia eivätkä vastaa tietenkään mitään muuta todellisuutta kuin mielivaltaisten rinnastusten epäselvää leikkisyyttä.
Leikillisesti kutsuen tämä on homoelokuvien Tuulen viemää
I carry you with me onkin oikeasti Tuulen viemän vastakohta, kaunis ja seesteinen kuvaus meksikolaisten homomiesten rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta sekä sen eteen tehtävästä pakollisesta jokahomon välien selvittelystä menneiden kipujen ja tulevien uhrauksien välimaastossa, jossain umpitakapajulassa Meksikon maaseudulla missä mies on mies ja nainen on vaimo, äiti, sisko eikä mikään muutu. Jotain yhteistä niillä on kuitenkin keskenään. Koko elämän täyttymätön kaipaus, mikä jäytää rikkinäisiä ja haavoittuneita sieluja ja tietynlainen melankolinen alistuminen elämän jatkuvaan muutokseen omasta tahdosta piittaamatta. Siinä se yhtymäkohdat olivatkin.
I Carry You With Me-elokuvan voisi kuvailla sanoilla Meksikoon siirretyiksi haiku-runoiksi, sillä niin selkeä on sen vähäeleisyyden ja salaisten ajatusten välinen maailma.
Jo nimensäkin mukaisesti elokuva muistelee eli kantaa muistoja menetetyistä kipeistä hetkistä traumaattisesti yhtä aikaa oman elämän muiden vaikeuksien kanssa. Ja lopputulos on sydäntä särkevää haikeuden draamaa arkielämän kurimuksessa, missä mikään muu kuin vahva rakkaus ja keskinäinen luottamus toiseen eivät saa täyttymystään.
Yksi iso ongelma elokuvassa silti on: se ei hae vaan tarjoaa selityksen eräälle tuntemattomalle asialle, jota voisi sartrelaisesti kutsua kyvyttömyydeksi antaa sankareilleen sitä vapautta, mikä olisi tehnyt heistä heidän oman elämänsä sankareita – mitä he kyllä ovatkin sydän toisessa paikassa missä he ovat – siksi, että kyse on tositapahtumiin pohjautuvasta draamadokkarista, missä pääosanesittäjien tunnesiirappi koostuu elämänvoimaa syövistä vaikeista muistoista – ei ilosta tai siitä kumpuavasta äkillisestä halusta kääntää kohtalon kulkua.
Jokin ei silti täsmää. tarina puuroutuu lopussa ja jähmettyy kuvaamaan kahden keski-ikäisen väsymystä maailman ongelmiin. Ratkaisu ei toimi sillä taiteessa meitä kiehtoo aina vain se salaperäisyys, mikä paljastaa kaikkein salaisimman meissä itsessämme. Sitä elokuva ei onnistu tekemään vaan alkaa junnata alleviivaavan tuskan ja muistojen ikuisessa noidankehässä. Syykin on selvä. Elokuvassa vaikuttaa pinnan alla selvästi ranskalaisen Andre Bazinin näkemys todellisuuden kuvan voimasta puhua suoraan sydämiimme ilman turhia välikäsiä kärjistäen sanottuna.
Tunnettu ranskalainen taiteen moniottelija ja homo Jean Cocteau sanoi elokuvalla olevan etuoikeus filmata kuolemaa työssään. Juuri siitä tai sen odottelusta vaikeiden muistojen painostamana on kysymys myös tässä elokuvassa. Tuntuisi kuin koko ajan kuolema vaanisi elokuvan esittäjiä tavalla tai toisella, sillä homon elämä Meksikossakaan ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka sitä kuinka yrittäisikin kuten elokuvassa toisen pääosanesittäjän transvestiittikaveri.
Kerronnan rauhallisuus ja pääosanesittäjien puhdas viattomuus tekevät tästä dokkaria ja draamaa epätasaisesti sekoittavasta indie-elokuvasta kuitenkin eräällä tavalla ”elämää suuremman elokuvan” antaen tarinalle siivet kantaa hieman pidemmälle, vaikka lopun dokumenttiosuus hieman jähmettääkin sadunomaista kerronnan taikaa, missä yön varjoilla, päivän valoilla ja sekä pääosanesittäjien ilmeillä ja keskinäisellä läheisyydellä, että lähes viitteenomaisesti vain taustalla vilahtavalla muulla gay-maailman kuvauksella on paniikinomainen kohtalonyhteys yhteiseen pakomatkaan annetuista olosuhteista ja muiden määrittelemästä minästä, mikä alkaa jo parin ensitapaamisesta ja jatkuu vielä elokuvankin jälkeen loputtomiin jättäen katsojan hieman epätietoiseksi parin oikeista tuntemuksista: mitä he kaikesta ajattelivat itse kaiken hulinan seassa pakomatkassaan itsestään, muistoistaan ja annetuista elämän ehdoistaan? Ehkä siksi elokuvan nimen olisi pitänyt olla Erään pakomatkan kuvaus, sillä niin piinaavasti ohjaaja alleviivasi koko elokuvan ajan tarinassaan sitä vierautta, mitä he itsessään kokivat katsoessaan ankeutta ympärillään kauniinpelokkailla tähtisilmillään, ihan kuin itse modernin runon isä Charles Baudelairin sanat painettuina otsassaan: ”Kauneus sisältää ikuisen muuttumattoman elementin, jonka kokoonpanoa on tavattoman vaikea määritellä, sekä suhteellisen elementin, johon vuorotellen tai kokonaisuutena voitaisiin lukea aikakausi, muoti, moraali ja intohimo”.
Days (2020 Taiwan)
Ohjaus ja käsikirjoitus: Tsai Ming-liang
++++
Hyvin kaunis ja suggestiivinen ”pitkien ottojen elokuva. Tämä elokuva sai ainoana katsomistani elokuvista kättentaputukset, tosin aika vaimea mutta silti, esitettiinhän se festariviikon ensimmäisenä lauantaina aidolle cinefiileille epäinhimilliseen aikaan kello 10.30.
Tässä zenbudhistisessa aitouden ylistysvirressä kamera on asetettu johonkin paikkaan ja kaikki tapahtuu sillä hetkellä autenttisesti ja simultaanisti vailla muuta kuin ympäristön ääni ja yksitoikkoiset rutiinitapahtumat. Tulos on kerrassaan mainio ja palauttaa uskon elokuvan alkuaikojen esteettiseen tehtävään tuoda ihmismieleen kuvia vailla manipulaation kaikkialle ehtivää peikkoa.
Tarinassa on silti juoni, vaikka siitä puuttuvat vuorosanat, henkilöiden psykologisointi ja hollywoodilainen kaava. Tarinalla sinänsä ei olisi väliä mutta on sillä. Se vain kerrotaan kuvilla ilman selittelyjä ja alleviivauksia.
Näyttelijät eivät näyttele vaan OVAT. Se on jo täysin eri juttu. He ovat läsnä ja se näkyy.
On kaksi yksinäistä miestä. Nuori, köyhä ja kaunis poika asuu kaupungissa ja tienaa taskurahoja tarjoamalla vanhemmille miehille eroottista hierontaa ja seuraa.
Vanhempi mies asuu maaseudulla ja kasvattaa kultakaloja. Niskaongelmien takia hän tulee kaupunkiin perinteiseen kiinalaiseen akupunktiohoitoon ja asettuu halpaan hotelliin. Mies on tilannut kännykällä hotelliin pojan. Nuorukainen tulee sinne ja hieroo vanhemman miehen ja harrastaa tämän kanssa taivaallista seksiä.
Elokuva on kerronnaltaan täysin poikkeuksellinen aitoudessaan ja suoruudessaan. asiat vain tapahtuvat ja ovat eivätkä yritä esittää pitkien kaavojen mukaan olla olemassa.
Godardille se mitä kuvat salasivat, oli yhtä olennaista kuin se mitä ne paljastivat, kun hän kehitti ohjauksen ja montaasin synteesiään ja näki amerikkalaisen elokuvan klassisessa kuvajaossa vaivattomuutta ja luontevuutta. Days paljastaa kaiken oleellisen vaivattomasti ja luontevasti antaen puhtaan mielen rakentaa omassa päässään kuvan puuttuvat yhteydet merkityksiinsä, jotka kaikilla luojan lykky ovat erilaiset. Samalla Days näyttää miten vanhanaikainen ja eilistä päivää Godardin maailma on.
Kuningas on kuollut – eläköön uusi aasialainen elokuvaestetiikka! Eläköön Days-elokuvan kaunis yksinkertaisuus ja tapahtumien paljastava mieli.
Mitä uusi aasialainen elokuvaestetiikka sitten on?
Sillä on täysin oma ominaislaatunsa, jonka käsittämiseen tarvitaan uutta lähestymistapaa.
He luovat aitouden ja arjen keskelle puhtaalla kuvakerronnalla uusia maailmoja ja kauniita hallusinaatiota, jotka ehdottomuuden vaatimuksessaan muistuttavat etäisesti metodina Lars von Trierin kumppaneiden dogma-ohjelmajulistusta 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa.
Jos joku on nähnyt uutta aasialaista elokuvaa tai ollut Asia Cine 2020-festivaalilla, hän saattaa tunnistaa siellä esitetyistä Balloon sekä Way Back Home-elokuvista samaa dokumentaarista kuvaustyyliä ja hiljaisuutta. Elokuvat vakuuttivat aitoudellaan ja erilaisuudellaan.
Asialainen elokuva on nykyjään levinnyt tasaiseen tahtiin kaikenlaisen elokuvagenren omaaviin festivaaleihin mm. Turun Setan suurimmissa yliopistokaupungeissa järjestämään seksuaalisille vähemmistöille suunnatun ja kovasti yleisönsä kiittelemään sekä tasokkaaseen Vinokinoon, jonka Helsingin esityksistä myös QX.fi tekee perinteisesti jutun.
Arjen tavallisen yksinkertaisuuden kuvaaminen ilman vippaskonsteja on suurta taidetta ja sen ”pasolinitarkovskilaista” oman mielen ja kielen luovaa maailmanrunoutta. Se ettei ole mitään muuta mihin turvautua kuin pitkitetty rutiininomainen arjen oma dynamiikka ja katsojan kieltämättä pitkästynyt havainto, nostaa tämän elokuvan suoraan klassikkoteosten taivaan odotushuoneeseen odottamaan pääsyä sitten joskus aikoinaan suurten elokuvien Hall of Fameen.
Hienoa että tällaista elokuvaa tehdään.
Kaikki radikaali kuvainraasto alkaa jostain tällaisesta, mutta tässä on kyseessä jo harkittu Hollywood-murha. Mieluummin minä katson tällaista, kuin valmiiksi purtuja homotekorakkausjuttuja. Tarkovskin Andrei Rublev-elokuvan yksi opetus oli se, ettei tarvitse olla maailmanmestari aikoakseen sellaiseksi omassa elämässään.
Minua viehätti vanhan elokuvantekijä Robert Guediguianin tunnustus siitä, että kun hän aloitti, hän ei tiennyt elokuvan tekemisestä juuri mitään, ei objektiiveista, valaistuksesta, äänittämisestä tai kuvakulmista.
Tietotaito ei lopulta ole niin ratkaiseva tekijä kuin voisi luulla. Oleellista on tahto tehdä elokuvia. Tahto tekee ohjaajan. On koettava pakottavaa tarvetta kertoa jotain. Juuri siinä elokuva on onnistunut täydellisesti. Mutta muistakaa ei-homot. Ei tämä juttu nyt niin erikoinen ole meidän maailmassamme. Eros jyllää ja juuri noin se menee tavallisen kaduntallaajan tasolla vaikkeivat kanssaheterot sitä ymmärrä eivätkä näe, kun eivät ole tottuneet ajattelemaan tällaistakin löytyvän arjen kiireiden keskellä nurkan takaa.
Summer 85 (Ranska, Belgia)
Ohjaus: François Ozon
++
Kaunis, koskettava ja näpeissään koko 1,40 tuntisen pitävä klassinen homoelokuvahelmi romantiikannälkäisten homojen, jotka pitävät kuvankauniista pikkupojista elokuvanautinto, mutta silti jotenkin kevyen ja turhan tuntuinen toisinto toisinnosta, jota meille koko homoelokuvan kunniakkaan 30-vuotisen kaupallisen historian on torjuttu samalla sisällöllä eri kääreisiin käärittynä. Silti tärkeä ja hyvä muistutus valheen ja totuuden välisestä ikuisesta ristiriidasta ja muistojen merkityksestä elämissämme.
R&A tuntuu homoelokuvia valitessaan pitävän kattoa korkealla ja seiniä leveällä tarjotakseen mahdollisimman monelle homoryhmälle oman elokuvallisen nautintonsa.
Summer 85 ei ole elokuvana kummoinenkaan, eikä lainkaan kiinnostava, ellei siinä olisi heti alusta lähtien mukana yllättäviä jännitysmomentteja ja kierroksia.
Se on jännityselokuvan muotoon puettu nuoren pojan kasvukertomus ymmärtää rakkaus osana elämää ja sen eri puolet tai oikeammin sävyt fyysisenä meihin aikakellon tavoin istutettuna voimana, joka syttyy ja sammuu ilman, että meillä on siihen paljon sanottavaa.
Katsoja ei aluksi tiedä tarkalleen, mitä rikoksista syytettynä oleva pikkupoika on tehnyt. pojan raskaana itsessään kantama syyllisyys kuvataan elokuvassa hienolla tavalla ja siitä tulee koko elokuvan yksi kantavista teemoista. Jotain lopullista, peruuttavaa ja hämärää poika on selvästikin tehnyt mutta mitä.
Elokuva palaa takautumien kautta nuoren 16-vuotiaan seksuaalisen heräämisen ja vapautumisen kesään 85. Kyseessä on intohimoisen rakkauden esitteleminen ranskalaisittain ja sen ymmärtämistä, ettei rakkautta tai sen kohdetta voi omistaa. Siitä elokuvan hektinen hetkellisyyden tunne. kaikki tämä tapahtuu minulle tässä ja nyt vain tämän kerran eikä paluuta ole menneeseen.
Ozon näyttää meille todeksi niin kreikkalaisen Eroksen voiman kuin todistaa intohimoisen rakkauden traagisesta puolesta ranskalaisrunoilijoiden, Paul Verlainen ja Anton Rimbaudin onnettoman rakkauden henkeen. Verlaine ja Rimbaud ovat yhtä esteettisdandyhomojen kirkkaita maailmantähti mutta Suomessa valitettavan vähän tunnettuja. Pikkupoikaan ihastunut juutalaishomo David siteeraa kuin vihjeeksi kyllästymisestä häneen ja vaihtelunhalusta Verlainen runoa. Oikeastaan elokuvan voisi sano olevan nykyaikainen elokuvatutkielma Verlainen ja Rimbaudin traagisesta rakkaustarinasta yhtä hyvin kuin se kuvaa sitä ikuista ihastumisen ja rakkauden ongelmatiikkaa, mikä homomaailmassa on.
Runoilijoiden Anton Rimbaudin ja Paul Verlainen kiihkeä rakkaustarina oli lähtölaukaus nykypäivän vapaasti liikkuvalla ja vapaasti ilman rajoja ajattelevalle ja tuntevalle homolle. Rimabaud oli tämän modernin aikamme yksi huikaisevimmista nuorista runoilijaneroista, jota Osip Mandelstam piti kaikkein lähimpänä Dantea, joka oli luonteeltaan merkityksien horjuttaja ja kuvan ehyyden rikkoja ja poltti kynttiläänsä molemmista päistä ja kuoli nuorena, mutta ehti kokea elämää sulostuttavan ja veret pysäyttävän rakkaustarinan toisen nuoren lahjakkaan runoilijan, Paul Verlainen kanssa Rimbaudin sanoin:
”Houreita II. Sanan alkemia. Itselleni. Kertomus yhdestä hulluudestani. Olin jo kauan ylpeillyt sillä, että omistin kaikki mahdolliset maisemat ja pidin nykyajan taiteen ja runouden kuuluisuuksia mitättöminä. Pidin älyttömistä maalauksista, ovien päälle maalattavista kuvista, lavasteista, tivolien kangaskulisseista, kauppojen kylteistä, kansankirjojen kuvituksesta; vanhentuneesta kirjallisuudesta, munkkilatinasta, eroottisista kirjoista, joissa oli oikeinkirjoitusvirheitä, isoäidinaikaisista romaaneista, saduista, pienistä lastenkirjoista, vanhoista oopperoista, hölmöistä kertosäkeistä, yksinkertaisista rytmeistä. Uneksin ristiretkistä, löytöretkistä, joista ei ole selostuksia, tasavalloista ilman historiaa, tukahdetuista uskonsodista, tapojen vallankumouksista, rotujen liikkumisista ja maanosista: uskoin kaikkiin lumouksiin. Keksin vokaalien värit! A musta, E valkoinen, I punainen, O sininen, Y vihreä. – Laadin säännöt kaikkien konsonanttien muodoille ja liikkeille ja ajattelin ylpeänä että voisin vaistonvaraisten rytmien avulla keksiä runoille sanat, jotka olisivat jonakin päivänä saavutettavissa kaikilla aisteilla. Käännöstyön kohdalla tein varauksen. Aluksi se oli tutkimustyötä. Kirjoitin hiljaisuuksia, öitä, merkitsin muistiin sen, mitä ei voi lausua. Kiinnitin huimauksia.”
Elokuvalla ei varsinaisesti ole sanomaa. se yrittää olla syvällinen ja hauska samaan aikaan onnistumatta siinä. Itse käsikirjoitus ja lontoolaisen aupair-tytön mukana olo tuntuu päälle liimatulta draaman lakien mukaan elokuvakirjoittajakoulutuksen säännöstöltä. Elokuvan äiti vaikuttaa pahalta noita-akalta lähes pakottaessaan nuoren pojan oman poikansa mielivaltaiseksi leikkikaluksi. Mutta toista ei voi omistaa ja kaikki on vain pintaa; nuorta, hyvännäköistä ja eroottisesti latautunutta vetovoimaa. Mutta mitä käy sitten kun sitä ei enää ole tai se alkaa vähetä sen toisen silmissä, jonka katse on tehnyt sinusta haluttavan kohteen? Juuri siksi elokuvan enkelinä esiintyvä englantilainen aupair-tyttö sanoo, ettei pikkupojan hurmannut David ehkä ollut totta.
Ehkä pikkupoika kuvitteli kaiken ja oli rakastunut vain kuvaan hänestä ja ideaan, jonka oli itse päässään rakentanut. Ehkä mutta niin lohdullista on sanoa, niin me kaikki teemme. Samoin antaa enkelin vastauksena siitä miksi David oli pannut häntäkin.
Lohdullista on se, ettei elokuva saarnaa tai tuomitse vaan ymmärtää ja hyväksyy.
Pikkupojan enokin pukeutui aikoinaan naisten vetimiin eikä se äidin mielestä tehnyt hänestä yhtään sen vähemmin rakastettavaa.
Pitää muistaa, että elokuva kertoo ajasta ennen homokulttuurin läpimurtoa 80-luvun lopulla. Ranskassa asiat olivat kuitenkin toisin huolimatta katolilaisuudesta. Homous ei ole ollut koskaan Ranskan laissa kielletty.
No hard feelings (2020 Saksa)
Ohjaus: Faraz Shariat
+
Tätä elokuvaa oli kiusallista katsoa.
Jostain kumman syystä tämä elokuva ärsytti minua ja teki enemmänkin vihaiseksi kuin ymmärtäväiseksi päähenkilöä ja hänen ongelmiaan kohtaan. Tarina on simppeli mutta sekä liian usein nähty että tällä tapaa esitettynä kiinnostamaton Se ei oikein kertonut mitään muuta kuin sen millainen on nykyhomoelokuvan pahin ongelma: sisällyksettömyys ja samankaltaisuus.
Näitä elokuvia on nähty tusina tusinassa homoelokuvagenressä siitä lähtien 80-luvulta, kun homoelokuvat alkoivat raivata itselleen tilaa elokuvayleisön keskuudessa sillä erotuksella, että niissä oli alkuaikoina sekä sanomaa että esteettistä silmää hiveleviä kuvia homoyleisölle tarjota nautittavaksi. Tässä elokuvassa ei ollut kumpaakaan ei ollut oikein muutakaan. tarina oli väkinäinen ja jo sataan kertaan nähty.
Se ei riitä, että kyseessä on ulkomaalainen homonuori, joka etsii itseään ja paikkansa sekä vieraassa maailmassa että erityisesti vieraannuttavassa homomaailmassa.
Silti elokuva oli katsomisen arvoinen ärsyttävyydestään huolimatta kuvasihan se jokaista homoa läheltä koskettavia ongelmia ja pulmatilanteita ympäristössä, joka ei koskaan ole tarpeeksi ymmärtävä, salliva ja stimuloiva muuta kuin jos pääsee suoraan pääkaupunkiin asumaan – lääke mikä tuntuu olevan joka maan homojen pelastus.
Aineksia tässä elokuvassa olisi ollut mihin tahansa, jos ohjaaja olisi malttanut hidastaa kertomisen tarvettaan ja uskonut viipyilevien kuvien taktiikkaan Angie Leen tapaan.
Lola (2019 Ranska, Belgia)
Ohjaus: Laurent Micheli
++++
Elokuvan hurmaavasta Lolasta ei voi olla pitämättä.
Nostaisin tämän elokuvan yhdeksi R&A:n koskettavimmista LGBTQ-elokuvista ei pelkästään pakottoman tyylinsä ja sanomansa takia vaan myös pääosanesittäjän hurmaavan viattomuuden ansiosta.
Lola on rohkeasti ilman itsesääliä Lola siitä huolimatta, että hänen elämänsä ei ole ollut eikä tule todennäköisesti olemaan mikään mukava sateenkaariseikkailu elämän ilojen ja nautintojen keskellä.
Elokuva kuvaa sitä, millaisia ongelmia LGBTQ-nuorilla on länsimaissa vastineeksi Tšetšenian homoista kertovalle elokuvalle. Ei sekään ole pelkkää ruusuilla tanssimista.
Vanhemmat kohtelevat tylysti omia LGBTQ-lapsiaan, kun he eivät vastaa usein umpimielisten tai henkisesti köyhän ja sairaan uskonnollisuuden löyhkän keskellä elävien vanhempiensa toivomuksiin kunnollisesta tytöstä tai pojasta, miksi heidän mielestään synnytään. Sukupuolia ei oikeastaan ole kaksi vaan niin monta kuin kukin haluaa, sillä elämme jo ”melkein” tulevaisuuden sukupuolettomassa maailmassa.
Elokuvassa näkyy se erityisen kummallinen luulo, joka on sisään rakennettu kristilliseen keskiluokkaiseen kulttuurimme, mikä on ajatus juuri oikeanlaisesta seksistä, siis seksistä korjattuna ja kontrolloituna. Airaksinen puhuu myös tästä uutuuskirjassaan seksistä. Ajatellaan, että seksi on luonnostaan kaamea ja groteskia puuhaa (totta), johon kuitenkin aika monilla on taipumus (totta) ja jonka vietinomaisuutta on mahdotonta torjua (totta). Lisäksi lapsentekokin on tarpeellista ja perheen perustaminen mukavaa (ehkä totta). Pelastuksena tästä kauhistuksen alhosta on kuitenkin Airaksisen mukaan ajatus siitä, että seksi hoidetaan, sillä ainoalla ja oikealla tavalla, luonnollisesti eikä luonnottomasti (väärin). Lola on kaikkea tätä käsitystä vastaan. Hän on uuden ajatellun airut ja uuden seksin ruumiillistuma. Kaunis poikana sekä tyttönä. Molempina yhdessä ja erikseen herkkä ja raju yhtä aikaa.
Lolan elämän tragedia on äidin äkillinen kuolema. Silti hän on terveen itsetunnon omaava 18-vuotias transnainen. Hän kyllä selviää näiden kokemusten jälkeen vaikka kärsiikin.
Suk Suk (2019 Hongkong, Kiina)
Ohjaus: Ray Yeung
+++++
Tällainen elokuva on homoelokuvien aatelia pelkän tärkeän sisältönsä takia.
Elokuva käsittelee kauniilla tavalla kahden piilohomon vaikeaa ystävyyttä ja rakkautta ja antaa samalla hieman toivoa kaikille niille miljoonille samanlaisille, jotka painiskelevat joka päivä omassa ympäristössään läpi vaikean elämänsä samojen ongelmien kanssa.
Komeat ja eroottisesti vetävät pojat ovat ok, mutta niitä katsoessa tulee mieleen klassinen huijaustarina samasta valheesta eri paketissa kuin Bocaccion Decameronesta, jossa veli Cipolla lupaa näyttää maalaisille enkeli Gabrielin siiven sulan, mutta tavatessaan lippaasta sulan asemesta hiiliä, hän uskottelee heille hiilien olevan samoja, joilla pyhä Laurentius poltettiin.
Juuri näitä ”oikean elämän todenmakuisia” kuvauksia on kaivattu jo pitkään LGBTQ-maailman epäterveitä sivuilmiöitä putsaamaan.
Pitää muistaa, että niin Suomessa kuin maailmallakin ns. oikea homo on piilohomo. joka painiskelee ihan samojen ongelmien kanssa kuin elokuvan vanhenevat miehet etsiessään itselleen rakkautta ja ympäristönsä hyväksyntää.
Oikea homo on piilohomo
Elokuvalla on lähes sama teema ja juoni kuin vähän aikaa sitten Ylen Teemalta tulleessa Kaksi tarinaa rakkaudesta– elokuvassa: se on oikeutta elää vapaasti ja löytää itselleen sielunveli ilman pakkoa. Brittielokuvan Adamin lävitse kulkee edellisen sukupolven ennakkoluulot ja ymmärtämättömyys, samoin kuin tämän elokuvan päähenkilön. He ovat molemmat lukossa, kipuilevat eivätkä ole tulleet vielä ulos kaapista koska asioista ei puhuta niiden satojen ohivilahtavien ja hiljaa pysyvien grinderityyppien yms. pikaseksityyppien kanssa, joiden kanssa he tyydyttävät pari kolme kertaa viikossa tai päivässä itsensä, riippuen himojensa laadusta läheisyydenkaipuunsa pornofilmeistä omatuilla ”ääh ja ooh”vuorosanoilla, ja sitten sanotaankin jo heippa.
Kyseessä on itsesuojeluvaiston synnyttämä väärinymmärretty itsesyrjintä oman minän pelastamiseksi ja pelkuruus mutta myös ymmärrettävä varaventtiili päästää liikoja höyryjä ulos ahtaaksi käyneestä kattilasta.
Se on juuri se tunteeton ja syrjivä vankila, josta KAIKKI homot AINA ja KAIKKIALLA haluavat vapautua ja toteuttaa yksilön oman minän vapauden päättymätöntä manifestia, kuten tässäkin elokuvassa.
Se on jokaiselle yksilölle kuuluva ihmisoikeus. Se on todellista vapautta, minkä puuttuminen kertoo ahtaasta ja ylhäältä tiukasti johdetusta autoritaarisesta järjestelmästä eikä värillä väliä onko se punainen vai valkoinen, sillä se tappaa ja tukahduttaa omaa sisäistä vapauttaan etsivät, kuten tästä elokuvasta näemme.
Suurin osa Kaksi tarinaa rakkaudesta-elokuvan brittihomoista valitsi piilohomouden ja hailean avioliiton peitetarinakseen ollakseen paljastumatta, vaikka samalla menettivätkin oman itsensä hallinnan ja hukuttivat todellisen minänsä siihen suruun, etteivät saaneet koskaan olla haluamallaan tavalla sitä mitä olivat – satunnaisiin ja vaarallisiin seksikohtauksiin pimeässä yön turvin tuntemattomien kanssa puistojen siimeksessä tai yleisissä vessoissa.
Juuri näin ovat tehneet myös tämän elokuvan vanhat homot nuoruudessaan.
Elokuvan pääosanesittäjä on hakenut miehen läheisyyden puutteeseensa pikalohdutusta pikaisista vessarunkuista ja on elokuvan toisen päähenkilön puistossa tavatessaan lähes yhtä kompleksisen kyvytön hellyydenosoituksiin kuin brittielokuvan nuori ja salskea Adam.
Tämän elokuvan pääosanesittäjän kylmä ja seksitön elämänsä on samalla tavalla onnetonta hapuilua pimeässä kohti homorakkauden kuumaa ydintä kuin homoeläinlääkäripojan elämä sotkuinen: on vessoissa tapahtuvaa satunnaista seksiä, tunteet solmussa. Irtoseksiä ja runkkuja on (lohdutusta yksinäisyyteen) olemassa yhtä paljon mutta myös yhtä ällöttävänä suorittamisena ja esiintymisenä – ei muuta – tyhjyyden huutaessa korvia särkevästi miehen jotenkin lysähtäneestä ja melkein periksi antaneesta turhautuneesta olemuksesta.
Tämä elokuva pitäisi kuulua peruskoulun 7. luokan valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan, kun halutaan näyttää mitä oikea homous on.
Päivitetty 2022-09-02
