Fire Island on romanttinen komedia, tuotantyhtiön luonnehdinnan mukaan ”anteeksipyytelemätön ja moderni” sellainen. Elokuva julkaistiin suoraan Hulu-striimipalvelussa tänä kesänä ja on katsottavissa Suomessakin Disneyplussan kautta.
Elokuvaa on kehuttu, ymmärrettävistä syistä, joilla ei ole mitään tekemistä tarinan tai näyttelijäntyön kanssa. Kehuja on tullut siitä, että pääroleissa eivät ole valkoiset, vaan amerikanaasialainen queer-vähemmistö. On katsojasta kiinni, miten paljon tämä lähtökohta koskettaa täällä Suomessa. Jos ei itsellä ole kokemuksia etniseen vähemmistöön kuulumisesta eikä quilt tripping tuota masokistista mielihyvää, ei tähän elokuvaan kannata tuhlata aikaa. Mielestäni tämä komedia ei nimittäin esitä etnistä arvoasetelmaa onnistuneesti, vaan se vääntää rautalankaa, paasaa liikaa ja liian agressiivisesti eikä nouse muutenkaan hyväksi viihteeksi.
Elokuva on saanut innoituksensa Jane Austenin 200 vuotta sitten kirjoittamasta romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo. Elokuvan romanttinen perusastelma tulee sieltä ja se on sovitettu miestenväliseksi. Tässäkin päähenkilöt ovat köyhempiä ja päätyvät riiaamaan parempiosaisia. Toisena peruspilarina on päähenkilön ja elokuvan käsikirjoittajan Joel Kim Boosterin oma persoona. Youtuebessakin olevien klippien perusteella hän perustaa stand uppinsa asemaansa aasianamerikkalaisena gaymiehenä, mistä iskee vitsiä. Hän vitsailee myös paljon omasta aktiivisesta seksuaalisuudestaan, mitä sitäkin elokuva korostaa: miehet virtaavat Noahin elämässä vuolaasti kuin pauhaava koski. Elokuvan alussa voi nähdä viittauksia viriileistä oriista kertoviin 70-luvun elokuviin, kun Noah herää nukuttuaan pommiin häätäen edellisen yön tyydytyksen tuoneen ihmisen pikaisesti ulos, jotta pääsee jatkamaan elämäänsä.
Aggressiota, vihan esittämistä piisaa. Toki se on syrjityn aasianamerikkalaisen vähemmistön valkoisia kohtaan esittämää aggresiota – punch up – joten se on ilmeisesti nykyään ok. Vai miksi muuten tämä elokuva on tehty näin? Takaumassa näytetään päähenkilöt Noah (Booster) ja Howie (Bowen Yang) työssään tarjoilijoina sylkemässä asiakkaiden juomiin. Hauskaa? Päässä alkaa soida Pirate Jenny ja alan odottaa valkoisten riistäjien lynkkaamista. Varakkaamman väen juhliin tullessaan Noahin ystävät myös käyttäytyvät sikamaisesti oksentaen altaasen. Ja sen sellaista. Ymmärrykseni mukaan tarkoituksena ei ole laskea leikkiä amerikanaasialisten käytöstapojen puutteesta, mutta mikä tämän tarkoitus sitten on? ”Tällaisia me olemme, bitch”? Paremmalla käsikirjoituksella ja ohjauksella nämä elementit olisi voinut esittää myös viihdyttävästi ja yleisinhimillisesti luoden viestin ”meillä kaikilla on puutteemme”, tämän mahdollisuuden elokuva hukkaa täysin.
Valkoiset homomiehet esitetään elokuvassa intersektionaalisen ideologian mukaisina niin vastenmielisinä stereotypioina, että sitä on lupa kutsua mielikuvituksettomaksi valinnaksi: pinnallisina materialisteina ilman omia ajatuksia, tyhminä. Aivan kuin valkoiset olisivat yhtenäinen ryhmä. Tämä on juuri sitä sosiaalisen median kaikukammioiden mustavalkoista ajattelua, jossa hyvää tarkoittavat teoriat kärjistetään ja jonka takia yhteiskuntamme ovat niin polarisoituneet. Sopiiko tällainen asetelma sitten viihteeseen, mielestäni ei. Jos se olisi onnistuttu esittämään hauskalla tavalla, ehkä. Mutta tällaisenaan hän, joka tätä elokuvaa erehtyy kehumaan inklusiivisuudesta tai muusta sen sellaisesta hyvästä, on todellinen lapsellinen typerys. Mitään parempaa ei ajeta alistammalla muita, ei edes elokuvissa. Elokuva myös epäonnistuu surkeasti ajamassaan inklusiivisuuden viestissä, sillä elokuvan ainoa musta hahmo jää ohueksi. Elokuva toki on ”all gay cast”, mutta tuoko se mitään lisäarvoa? Ei tällä lopputuloksella ainakaan.
Päähenkilölle ja muutamillekin muille hahmoille seksi on helppoa ja sitä riittää, mutta sitä ei näytetä kuin viitteellisesti, ei toki tarvitse. Elokuvassa pyydetään kaverilta PrEP-pilleri yhtä huolimattomasti, kuin yskänpastilli. Ja sitten mennään tietysti homo-orgioihin klubille. Koska sellaisihan homoklubit ovat. Ja sellaisiahan me homomiehet olemme. Homomiesten kimppaksesi ja seksiorgiat ovat elokuvissa jo sellainen klisee, että ei enää kutkuta. Tietenkin niitä käytetään, koska niillä voidaan shokeerata tai ainakin herättää heteroyleisöä. Mutta se on klisee. Yhtä paikkansapitävä kuin se, että jokainen nuori nainen ottaa silikonit, irtoripset ja rakennekynnet. Get the picture? (=osa niin tekee, ei enemmistö).
Siinä elokuvan perustavanlaatuiset ongelmat. Elokuvaa on markkinoitu puhumalla yleviä gay-yhteisöstä ja Fire Islandin merkityksestä sille, mutta se ei auta, kun teos ei sillä tapaa toimi.
Elokuvan tähti on huikea komedienne Margaret Cho, joka nähdään Noahin ystäväjoukon äitimuorimaisessa roolissa. Hänellä on Fire Islandilla huvila, jonne Noahin porukka saapuu. Cho on viihdyttävä, hän taitaa komedian.
Fire Island on klassinen cruising-alue, jonne on menty homoseksin perässä kauemmin kuin puolivuosisataa. Village Peoplen kappale Fire Island oli hitti ennen Y.M.C.A. Siinäkin laueletaan, että koskaan ei tiedä kenet saarella tapaa. Niin käy lopulta myös elokuvassa uhoavalle Noahille ja hänen kaverilleen, seksuaalisesti pidättäytyväiselle Howielle.
Luonnehtisin Andrew Ahnin ohjaamaa Fire Island elokuvaa tv-realityn, stand upin ja someaktivismin sekoitukseksi. Se on myös ärsyttävän itseriittoinen, alkaen ihan siitä, miten yhteys Austenin tekstiin tuodaan korostetusti esiin.
Chon ohella annan pisteet lopussa soivalle Donna Summerin hitille. Tämähän tarkoittaa sitä, että gay ikonin cancelointi on viimein peruttu. Ja vielä Fire Islandilla. Fire Islandin oli ensin suunniteltu olevan tv-sarja, mutta siitä tuli vain elokuva. Hyvä niin.
QX QX QX
Päivitetty 2023-05-05
