Kun Andreas Jonsson oli 17, hän oli vesipuistossa Ruotsin Jönköpingissä kahden naispuolisen kaverinsa kanssa. Hän oli kuullut, että kaupungissa olisi myös paikka, jota kutsuttiin ”homosaunaksi”, mihin miehet menivät saadakseen seksiä. Andreas olevansa kiinnostunut miehistä, mutta ei ollut koskaan vielä uskaltanut tehdä mitään asian eteen. Hän on vapaakirkon papin poika ja hän pelkäsi, että jos hän tulisi kaapista Jeesus ei hyväksyisi häntä, eikä hänen suuntautumistaan hyväksyttäisi.

Mainos

Mutta tuona päivänä Andreas oli kerännyt rohkeutta. Hän menisi katsomaan ”homosaunaa”.

– Istuin saunassa aivan yksinäni. Jonkin ajan kuluttua kuulin jonkun tulevan suihkuille ja kuulin kuinka ovi kylpylän puolelle sulkeutui. Muistan miten peloissani olin, että joku näkisi minun istuvan siellä ja luulisi, että olen gay.

Saunaan tuli Andreasta paljon vanhempi mies. Pian mies muuttui hurjaksi ja alkoi lähennellä. Andreasta alkoi pelottaa ja yritti päästä ulos, mutta se ei onnistunut. Mies raiskasi hänet.

– Menin sinne koska olin utelias ja vuosien ajan olen hävennyt sitä ja ajatellut, että kaikki on omaa syytäni. Että aiheutin sen itselleni. Olin asiasta hiljaa 22 vuotta, mutta en halua enää olla. Se on ollut salaisuus, jonka olin haudannut sisälleni ja josta nyt vihdoin olen vapaa. Nyt ymmärrän, että se ei ole minun virheeni eikä minun häpeni kantaa.

Ennen kuin Andreas kertoi tapahtuneesta ruotsalaiselle päivälehdelle (DN), vai muutama läheinen ihminen tiesi siitä. Monille tapahtunut tuli järkytyksenä.

– Se tapahtui minulle hyvin kauan sitten ja olen käsitellyt asiaa psykoterapeutin kanssa monta vuotta. Se, että vihdoin kerron siitä avoimesti on todella vapauttavaa. Tunne muistuttaa minua hyvin paljon kaapista tulemisen tunnetta. Mutta moni tuntemistani ihmisistä on ollut hämmentynyt ja ihmetellyt, miksi koin, että en voinut puhua heille tapahtuneesta.

Artikkelin julkaisun jälkeen ja salaisuuden paljastuttua Andreaksen puhelin alkoi käydä kuumana. Hän sai satoja viestejä sosiaalisissa medioissa muilta seksuaalista väkivaltaa kokeneilta, miehiltä ja naisilta eri elämänvaiheissa ja eri suuntautumista edustavilta ihmisiltä.

– Sen ohella, että olemme kaikki kokeneet hirveitä asioita meitä yhdistää yksi seikka. Se on tästä aihepiiristä vallitseva hiljaisuuden kulttuuri. Tästä asiasta ei vain puhuta. Se meidän pitää muuttaa, sillä tästä puhuminen voi pelastaa elämiä.

Andreas yritti kertoa tapahtuneesta kahdeksan vuotta raiskauksen jälkeen. Hän oli yhteisöön kuuluvien ystäviensä kanssa ja uskoutui heille ”vaikeasta ja traagisesta asiasta, joka hänelle tapahtui homosaunassa”. Seurueessa tuli hiljaista.

– Oli kuin en saisi heittää hiekkaa valkoisille lattioille. Me olemme taistelleet niin lujaa ollaksemme vapaita hlbtqi-ihmisinä ja se oli kuin minä en saisi häiritä sitä tilaa kertomalla siitä mitä minulle on tapahtunut. Halutaan mieluummin uskoa, että tämän yhteisömme sisäll ä on ainoastaan onnellisia ja hyviä ihmisiä. Sellaisia, jotka eivät ole rasistisia tai suvaitsemattomia. Sellaisia, jotka eivät voi syyllistyä pahoinpitelyyn tai hyväksikäyttöön. Mutta meidän on yhteisömme sisällä pystyttävä puhumaan myös näistä seikoista.

Ystävien epäluuloinen reaktio on seurannut Andreasta vuosien saatossa. Siinä määrin, että kun hän päätti viimein puhua asiasta kunnolla, hän päätti jättää kertomatta, että kaikki tapahtui ”homosaunassa”. Mutta kun hänen yrityksensä Proud Colours julkista avoimuutta edistävän kampanjan, joka rohkaisee hlbtqi-ihmisiä kertomaan vaikeista asioista, hän päättikin näyttää esimerkkiä.

– Kuulen vain hyvin harvan gay-ystäväni puhuvan seksuaalisesta häirinnästä tai väkivallasta. Ja ehkä  se on asia gaymaailmassa, josta meidän pitäisi puhua enemmän. Miten voi olla niin, että jos minä homomiehenä menen baariin ja siellä toinen mies nipistää minua pepusta minun pitää olla siitä vain kiitollinen? Meidän pitää keskustella siitä, mitä odotamme seksiltä ja läheisyydeltä.

Saunassa tapahtuneen jälkeen Andreaksen suhtautuminen seksiin oli kieroutunut. Hän uskoi, että sen pitää olla vaikeaa. Kun hän kohtasi kumppaninsa Henrikin, hän ymmärsi, että ensin hänen on tunnettava olonsa turvalliseksi seksuaalisissa tilanteissa.

– Minulle se oli herätys. Uskon, että suurin syy siihen on, että me emme yhteisössämme puhu tunteistamme. En koskaan kuule kenenkään puhuvan sellaisesta, miehen ei pidä olla niin ”tylsä”. On todella surullista, että gaymaailmassa on tämä jargoni, joka luo erottelua ja ongelmia.

Muutama vuosi raiskauksen jälkeen Andreas näki raiskaajansa kotikaupungissaan Jönköpingissä. Pian sen jälkeen hän teki otti yhteyttä poliisiin, jotta kukaan muu ei joutuisi miehen uhriksi. Mutta hän oli myöhässä, raiskaus vanhenee Ruotsissa kymmenessä vuodessa.

– Jos tekijä lukee tai näkee minut kertomassa tapahtuneesta, toivon että hän ymmärtää mitä teki minulle. Ja toivon koko sydämestäni, että olen hänen ainoa uhrinsa. Ajatus siitä, että olisin voinut pysäyttää hänet jos olisin tehnyt rikosilmoituksen 22 vuotta sitten ahdistaa minua.

Oletko kohdannut seksuaalistä häirintää tai väkivaltaa gay-yhteisössä tai haluatko muuten ottaa kantaa aiheeseen? Ota yhteyttä toimitukseen.