Sosiaalinen media hallitsee aikaamme, kaikessa mielessä. Kirjaimellisesti se imee käytettävissä olevaa aikaa, koska se tekee rahaa sillä, että vietämme sen syövereissä mahdollisimman paljon aikaa  – mitä enemmän siellä olemme, sitä enemmän a) olemme alttiita siellä olevalle mainonnalle ja b) annamme sille tietoja itsestämme, joilla se voi tehdä rahaa. On epäselvää, miten hyvin ihmiset ovat tästä tietoisia vai eivätkö he vain välitä, sosiaalisen median tuoma ”palkinto” koetaan useimmille hämäräksi jääviä haittavaikutuksia tärkeämmäksi – ja se tulee tässä ja nyt kun haitat ilmenevät viiveellä.

Mainos

Sosiaalisessa mediassa tulisi jokaisen ymmärtää yksi asia, niitä ei ole luotu meidän iloksemme, vaan ne on luotu tekemään rahaa omistajilleen – ja sen ne tekevät hyväksikäyttämällä meitä perustavanlaatuisten psykologisten mekanismien avulla.

Tuorein esimerkki sosiaalisen median vahingollisuudesta ja massahysterian logiikasta on tapaus Kit Connor. Miljoonia hurmannut teininäyttelijä pakotettiin tulemaan kaapista vastoin tahtoaan, kun fanit alkoivat syyttää häntä hlbtq-yhteisön hyväksikäytöstä.

Kuka käytti hyväkseen ja ketä? Sosiaalisen median syövereissä, jossain sen kuplassa alkoi kasvaa väite, joka levisi – kuten tunteisiin vetoavat ja ristiriitoja luovat sisällöt sosiaalisessa mediassa leviävät – nopeammin ja laajemmin kuin aropalo Venäjällä. Sen tuloksena 18-vuotias nuorukainen pakotettiin kertomaan jotain, mitä hän ei olisi –  ainakaan vielä tässä vaiheessa elämäänsä – julkisesti kertoa.

Connorin ajojahdin taustalla lienee viime vuosina kiivaana vellonut keskustelu näyttelijöiden sukupuoli- ja nyttemmin myös seksuaali-identiteetistä: osa on vahvasti sitä mieltä, että roolihahmon ja näyttelijän sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin  tulee vastata toisiaan. Vaatimus on järjetön, eikä sillä tulisi olla mitään sijaa fiktion maailmassa. Se ei edistä inkluusiota, kuten vaatimusta perustellaan ja lisäksi se mitätöi sekä näyttelijän ammattitaitoa, että katsojan kokemusta olettaen, että katsojalle näyttelijän henkilö on tärkeämpi kuin tämän ammattitaito ja muut esittämiselle olennaiset asiat. Vaatimus johtaa myös väistämättä ongelmiin, kun joku väittää olevansa esimerkiksi gay vain roolin saadakseen. Muutenkaan seksuaali-identiteetti ei kuulu työntajalle, vaan on kysymys jota ei lain mukaan saa esittää.

Mikä vahinko olisi ollut siitä, että teiniromanssissa biseksuaalia esittävä nuorukainen olisi ollut hetero?

Sosiaalisen median tervehtyminen olisi tervetullutta, mutta mistä se edes voisi alkaa, kukaan ei lypsävää lehmää vapaaehtoisesti lahtaa. Ainoa toivo lienee lainsäätäjä. Ehkä nollatoleranssi kaikkeen ajojahtiin ja herjaamiseen ja tuntuvat seuraamukset palauttaisivat normaalin säädyllisyyden? Nyt meno on kuin keskiajalla, rovio kytee koko ajan ja inkvisitio etsii väsymättä uusia kohteita. Näinkään ei voi iän kaiken jatkua.