1970-luvun loppupuolella Fabrice Emaerilla (s. 1935) oli pieni yökerho keskellä Pariisin silloista gayaluetta lähellä Palais-Royalia. Club Septin sisustus oli yksinkertainen, mutta nerokas: peiliseinät ja katossa discobiitin sykkeen tahdissa välkkyvät neonvalot. Club Septin teki sen musiikki, uusi ja mullistava disco ja DJ Guy Cuevas, joka takasi musiikin laadun. Paikka oli suosittu ja sisään oli vaikea päästä, se oli jet- setin suosiossa. Sinun ei tarvinnut olla kuuluissa, mutta sinun piti olla kaunis, Le Sept ei ollut pelkästään gaypaikka konseptiltaan. Mutta gay oli muotia!

Mainos

Emaer päätti laajentaa toimintaansa ja 1977 hän osti vanhan teatterin, joka oli sittemin muutettu elokuvateatteriksi ja sijaitsi ei niin siistillä alueella rue du Fauborg Montmartrella. Tukenaan hänellä oli korkeissa asemissa olevia ystäviään. Projekti pidettiin salassa, vaikka Le Palacen kunnostus oli valtava urakka, sillä se oli päässyt huonoon kuntoon, olihan rakennus 1600-luvulta. Vanha loisto palautettiin freskoja myöten. Kuten Studio 54:ssä, myös La Palacessa oli teatterin perintönä parveke, joka säilytettiin, kun siitä rakennettiin superklubi. Uutiset ja huhut New Yorkista tekivät sen, että Pariisiin haluttiin oma superklubi. 1970-luvulla nuo kaksi metropolia olivat NE kaupungit. Markkinointiin valjastettiin koko joukko ammattiliaisia. Superklubeja nousi discoaikaan muuallekin kuten Saksaan ja Italiaan, Lontoon Heaven lienee 54:n ohella tänä päivänä muistetuin, syynä on kielimuuri enemmän kuin mikään muu, sillä Le Palace oli huikea.

Discoboomi ja suuret diskoteekit olivat jo yleistyneet kun Le Palace avasi 1. toukokuuta 1978, mutta Le Palace oli toiselta planeetalta. Siellä oli ennennäkemättömät kolme laseria ja valoshow oli niin upea, että se oli jo ohjelmanumero itsessään. Sisään mahtui 3000 juhlijaa. Kymmenen metrin korkeudessa tanssilattian päällä oli neonpallo joka laskettiin kaksi tai kolme kertaa illan aikana luomaan erikoisefektiä, samalla vapautettiin ilmaan ilmapalloja tai konfettia, neonvalot välkkyivät. Oli savuefekti, oli isoja screenejä, koko lavan kattava peili suurensi tilan. Lavalle ilmestyi illan kuluessa valtavia patsaita. Yhtenä iltana egyptiläinen jumalahahmo kädet avoinna, toisena merenneito. Meni yli kävijöiden ymmärryksen miten patsaat mahtuivat sisään. Le Palace oli koneisto tekijöinään huippuammattiliasia, kuten Fellinin lavastaja. Kävijöille haluttiin tarjota elämyksiä ja yllätyksiä ilta illan jälkeen, jo yksinään upeat tilat ja ylivertainen tekniikka ei riittänyt, haluttiin antaa aina muutakin.

Le Palacenkin ytimessä oli musiikki. Guy Cuevas eklektisine levyvalintoineen siirtyi sinne. Avajaisissa esiintyi Grace Jones, joka tuli lavalle savun ja pinkkien valojen keskeltä, pinkin Harley Davidsonin selässä laulaen superhittinsä La Vie En Rose. Disco merkitsi monimuotoisuutta, sosiaalisuutta, yltäkylläisyyttä – ja seksiä. Tanssiminen oli elämäntapa. DJ Cuevas oli mahtipontisuuden takuu.

Le Palace on ikuistettu discon kaanoniin. Amanda Lear mainitsee sen kappaleessaan Fashion Pack.

Discomusiikki oli 1970-1980 -luvun vaihteen se suosituin musiikki, joka lävisti koko yhteiskunnan ja se edisti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vapautumista. Le Palacen omistaja Emaer oli gay ja se näkyi ja se tarkoitti sitä, että ensimmäistä kertaa gayt saattoivat sanoa, että tämä paikka kuuluu meille. Sisäänpääsy ei kuitenkaan ollut aivan helppoa, vaan asenteen ja asun sopivuuden arvioivat ja oven avasivat tarkat portinvartijakerberokset. kuten New Yorkissa. Le Palace veti julkkiksia samalla tavalla Yves Saint Laurentista Mick Jaggeriin, miljonäärejä ja malleja.

Eamer kuoli 1983. Le Palace oli 80-luvulla keskeinen house-musiikin paikka, siellä piti Pyramid-partyja brittiläinen S-Express. 1990-luvulla David Guetta avasi siellä Kitkat klubin.