Kolumni. Priden puistojuhlan ohjelma: Klo 15.00 Amerikkalainen lesborunoilija tulkitsee koskettavia tekstejään. Klo 15.30 Pietarilainen kirjailija puhuu homoseksuaalien tilanteesta maassaan. Klo 16.00 Pääesiintyjäksi kutsuttu ruotsalainen protestilaulaja esittää kappaleitaan, joissa vaaditaan patriarkaalisen järjestelmän murskaamista. Esiintymisten välillä kuullaan tietoiskuja Floridan appelsiinimehuun kohdistuvasta boikotista.
Herätys homokansa! Eipäs nukuta siellä nurmikolla! Pride on politiikkaa eikä mitään Movetronin tahtiin biletystä!
Tai siis oli. Voitte jo huokaista helpotuksesta, sillä oheiset poiminnat eivät ole peräisin tämän vuoden Helsinki Priden ohjelmasta, vaan Tukholman vuoden 1977 Frigörelsedagenin ja Turun vuoden 1990 Vapautuspäivien puisto- ja toritapahtumista.
Niitä lukiessa olisi helppo yhtyä kuoroon, joka valittaa koko Priden vesittyneen kaupalliseksi karnevaaliksi. Itse ajattelen, että karnevaalikin voi olla politiikkaa ja että myös nykymuotoinen Pride on mitä poliittisin tapahtuma.
Ai miten niin? No montako käsi kädessä kulkevaa heteroparia versus sateenkaariparia näette kaupungilla vuoden aikana? Ehkä yhtä monta. Erona vain on se, että heteroja näkee käsi kädessä lähes päivittäin, kun taas seksuaalisuuttaan samalla tavalla ”julistavia” sateenkaaripareja näkee kaupungilla yhtä sankoin joukoin tasan yhtenä päivänä vuodessa. Käsi kädessä käveleminen on monille sateenkaarikansalaiselle yhä kanttia vaativa teko, joka tekee yksityisestä poliittista.
Sain taannoin ystäväperheen lukiolaistytöltä nuhteita siitä, että olin kieltäytynyt vaatekaupan myyjän palvelusta toteamalla: ”Tulin tänne kaverin takia, ja häntä palvellaan jo.” Tyttö ihmetteli, miksi en ollut puhunut miehestäni – olemmehan sentään olleet yhdessä jo viime vuosituhannelta saakka.
Harvalla heterolla on käytössä yhtä hienoa järjestelmää, joka estää automaattisesti oman kumppanin sukupuolen ilmaisemisen
Purskahdimme siipan kanssa makeaan nauruun, koska moinen ei olisi tullut pieneen mieleenkään. Yritin perustella tätä sillä, että ”miehestäni” puhuminen olisi keikauttanut neutraalin palvelutilanteen eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi avautumiseksi. Koska en voinut olla täysin varma siitä, että myyjällä ei mikroilmekään värähtäisi miesjutuistani, valitsin henkisen lyhimmän tien periaatteen. Sitä paitsi olisi ollut kovin tyylitöntä tulla kaapista kaupassa, joka myy persikanvärisiä collegepuseroita.
Kehuskelin tytölle, että kyse oli vuosikymmenten saatossa huippuunsa hioutuneesta itsesuojelun ja -sensuurin yhdistelmästä, jota ruokkivat pelko, häpeä ja sisäistetty homofobia. Harvalla heterolla on käytössä yhtä hienoa järjestelmää, joka estää automaattisesti oman kumppanin sukupuolen ilmaisemisen palvelutilanteissa ja muissa virallisissa yhteyksissä. Aina kun lähestytään ”mieheni”-tyyppisiä ilmauksia, järjestelmä piippaa peruutustutkan lailla hyvissä ajoin suojellakseen tanakkaa takapuskuriani kulttuurisilta yhteentörmäyksiltä.
Tyttö vastasi tähän toteamalla, että hänen lukiossaan poikaparit kulkevat kyllä ihan avoimesti käsi kädessä.
Katsoin omaa kättäni, sitten siipan kättä ja lopuksi siippaa. Sen jälkeen katsoimme molemmat tyttöä niin kuin hän olisi juuri todennut Jussi Halla-ahosta: ”Panisin! Ja itse asiassa paninkin. Olen nyt kolmannella kuulla, ja kesähäitä vietetään Suomi ensin -leirissä Kike Elomaan toimiessa kaasona.”
”Ei kai me nyt mitään homoja olla!” puuskahdimme molemmat kuin yhdestä suusta.
Eikä me kyllä ollakaan – ainakaan samalla tavalla kuin joskus silloin ennen vesilammikossa eteläpohjalaisen yläasteen pihalla. Homottelu kun ei enää entiseen tapaan kuulu nuorten kielenkäyttöön. Tämän huomasin purjehtiessani taannoin poikajoukon ohi New Yorkista ostamani sulkahattu päässä. Takaa kuului naurunsekainen kommentti: ”Eikä, toi on joku hipsteri!”
Ehkä nyt olisi siis viimein aika rohkaistua ja kulkea käsi kädessä muulloinkin kuin vain kerran vuodessa Pridessa.
Asiaa tovin tuumittuani sain kuningatarajatuksen: kaupungillahan törmää välillä ilmaisten halausten tarjoajiin, joten mitä jos itse tarjoaisin halukkaille miehille ilmaisia käsi kädessä -kävelyjä. Olisin kuin kaupunkipyörä, jota ei sopisi polkaista – ainoastaan taluttaa. Hakisit minut parkista milloin tahansa muulloin, paitsi Pride-viikolla. Ottaisit minua kädestä, ja sitten vain käveltäisiin keskustaa ristiin rastiin kyllästymisen saakka.
Helle hellisi, lokit kiljuisivat riemusta, ratikat vislaisivat meille rohkaisevasti joka kaarteessa, ja venäläisturistit ihmettelisivät silmät Lomonosovin teekuppeina. Käveltäisiin menemään, siteerattaisiin lesborunoilijoita ja laulettaisiin patriarkaalisen järjestelmän murskaamisen tärkeydestä. Välillä katsottaisiin toisiamme lempeästi silmiin, sitten katsottaisiin maailmaa. Mitäs me tässä, kaksi vanhaa hipsteriä.
Hulivilipoika on helsinkiläinen bloggari, joka kirjoittaa homokulttuurista löysin rantein tällä palstalla kerran kuussa.
Päivitetty 2017-08-29
