Maanantaina työt alkavat, arki alkaa, elämä palaa taas totuttuihin uomiinsa. Tutut reitit, tutut paikat, tutut ihmiset. Spontaanit lähdöt uusiin seikkailuihin, osaksi ihan onneksikin, päättyvät ja aika vähän aikaa kuluu totteluihin ja uusiin löytöihin.

Mainos

Tänä kesänä oli pitkästä aikaa sellainen tilanne, että lähdin matkalla uuteen maahan puolison kanssa. Täysin uuteen kulttuuriin ja uusille mestoille, joista en ollut itseasiassa hirveästi edes ottanut selvää, vaan mieli halusi lähteä tutkimaan Kroatiaa kaikessa äkkilähtemisen riemussa ja iloisia löytöjä valmiina.

Matkaan lähtiessä, lentokentällä, ajatukseni palasivat vuosien takaisiin ajatuksiin: voidaanko me halailla siellä, voinko suudella puolisoa muualla kuin hotellihuoneen oven takana? Onko entisessä sosialistimaassa sopivaa kahden miehen pitää kädestä kiinni toisiaan ravintolassa? Tuntui superhullulta olla taas näiden ajatusten äärellä, huomaamassa, että se mikä on jo arjeksi muodostunut, voisikin nyt olla jotain, mihin täytyy keskittyä ja mikä voi potentiaalisesti olla vaarallista.

Itsesensuuri on varmasti tuttua, ainakin oman ikäluokan ihmisille, ja joskus se on ollut niin itsestään selvää, että siitä on pitänyt aikoinaan ihan opetella pois.  Nyt kun asuu Helsingissä sellaisessa paikassa ja pyörii sellaisissa piireissä, missä asiaan ei tarvitse kiinnittää päivittäin huomiota, tuli tästä ajatuksesta aluksi hyvinkin ahdistava. Ei nimittäin ole mitenkään itsestään selvää, että voin tarttua puolisoani kädestä tai pussata häntä keskellä katua ohimennen, ilman, että siitä tulee kannanotto. Kannanotto siis tahtomattani. Olinko siis menossa nyt aurinkolomalle, ottamaan kantaa?

Ja vähänhän se jännitti. Mennä altaalle, ravintolaan, baariin, kaduille kävelemään, oman miehen kanssa. Aluksi jännitti todella paljon ja huomasin taas hermostuneesti vilkuilevani aina sivusilmällä ympärilleni, että onko jossain potentiaalisesti joku ärsyyntymässä ja mahdollisesti sitten ilmaisemassa mielipidettään asian tiimoilta. Sitten minuun iski valtava häpeä, häpeä itsestäni. Miten minä voin ajatella tällä tavalla? Miten minä voin taas, kaikkien näiden vuosien jälkeen antaa pelon ohjailla toimintaani? Ja siitä hetkestä päätin, etten välitä tippaakaan. Saman hinnan olemme maksaneet tästä resortista kuin kaikki muutkin!

Oli hupaisaa tuntea samanlaista riemuisaa vapautumisen tunnetta uudelleen, monen vuoden jälkeen! Välillä jopa nauratti, kuinka aikuisena sisällä kupli kikatus, kun pussailin voitonriemuisesti puolisoa joka paikassa ja taannuin 12-vuotiaan ihastuneen pikkupojan tasolle omissa ajatuksissani. Eikä mitään pahaa tapahtunut. Kukaan ei välittänyt tippaakaan. Paitsi yhden brittirouvan päiväretki Montenegroon meni kyllä vähän pieleen, kun hänen täytyi jokaisen hellyydenosoituksen jälkeen pyöritellä silmiään ja huokailla, mutta se oli hänen menetyksensä. Montenegro oli mielettömän kaunis ja hänelle vaan jäi mieleen kahden miehen jumalaton meininki!

Joku kutsuu sitä kuplan ulkopuolelle menemiseksi, minä kutsun sitä arjesta poistumiseksi, samaa kaikki tyyni, miesparina eläminen on välillä haasteellista, niin yhteiskunnan normien kuin oman pään sisäisten normioletustenkin takia. Itsesensuurista poisoppiminen ja varovaisuuden välttely ovat vähän haastavia välillä, koska asennemuutos on vahvasti kesken kaikkialla. Siinä, missä miehen ja naisen välillä olevat julkiset hellyydenosoitukset ovat kahden ihmisen välisiä, voi omassa elämässä, oman kumppanin välillä olevat yksityiset hellyydenosoitukset kannanottoja, joidenkin toisten mielestä. Enkä minä halua ottaa kantaa, kun suutelen miestäni. Minä haluan vain osoittaa hänelle, että hän on minulle rakas.