30-vuotta sitten Cannesin filmijuhlille tuli suru-uutinen, viimeinen Hollywoodin kulta-ajan elokuvatähti oli poissa. Marlene Dietrich menehtyi kotonaan Pariisissa 6. toukokuuta 1992. Hän oli 90-vuotias.
Dietrich syntyi Saksassa, jossa vuosisadan alussa oli kukoistava elokuvateollisuus, moni sen merkittävistä tekijöistä lähti natsien alta Yhdysvaltoihin. Niin teki myös Dietrich ja hänen ensimmäisen elokuvansa ohjannut Josef von Sternberg. Uudella mantereella Sinisestä enkelistä (1930) alkanut yhteistyö kukoisti edelleen, seurasivat Morocco (1930), Dishonored (1931), Shanghain pikajuna ja Vaalea Venus (1932), Intohimojen keisarinna (1934) ja Paholainen on nainen (1935).
Sternberg oli erittäin lahjakas ohjaaja, joka loi ikonisia kuvia. Muiden muassa Madonna jäljittelee Marlenen eleitä Shanghai Expressistä Voguen videolla. Marlenen poseerauksia ovat käyttäneet albumiensa kuvituksissa myös Grace Jones ja Amanda Lear. Marlene Dietrich oli seksisymboli. Hänen kuuluisat säärensä oli vakuutettu suuresta summasta.
Ennen kuin puritanismi sai niskalenkin ja Hayesin koodi siivosi homoseksuaaliset viittaukset Hollywood-tuotannoista usean vuosikymmnen ajaksi, ilmestyi Morocco. Sen kuuluisassa kohtauksessa mieheksi puketunut Dietrich suutelee naista.
Vastaava kohtaus oli harvinainen näky valkokankailla vielä 90-luvulla – kuusi vuosikymmentä myöhemmin, kun Marlene itse oli jo kuollut. Nyt, lähes sata vuotta myöhemmin Hollywood-tuonnoista siivotaan jälleen homoseksuaalisuus pois, tällä kertaa ensisijaisesti Kiinan markkinoita varten, mutta ei Yhdysvaltojen omakaan kehitys hyvältä vaikuta. Juuri tästä roolistaan Moroccossa Marlene sai ensimmäisen – ja ainoan – Oscar-ehdokkuutensa. Mutta hän sai myöhemmin paljon merkittävämmän tunnustuksen.
Elettiin suurten tähtien aikaa, studiot panostivat tähtiinsä ja tekivät heistä elämää suurempia. Ja Marlene oli suurimmista suurimpia, hänestä tulikin yksi kovapalkkaisimmista tähdistä. Hänen arvonsa nähtiin myös hänen synnyinmaassaan ja 1937 Kolmas valtakunta yritti houkutella Marlenea suurella summalla rahaa tehdäkseen hänestä tähden propagandaelokuviinsa. Marlene ei suostunut. Sen sijaan hän haki Yhdysvaltojen kansallisuutta ja antoi panoksensa sotaan vapauden puolesta liittoutuneiden puolella. Marlen lähti rintamalle Yhdysvaltojen armeijan mukana, missä hän esiintyi sotilaille. Hänestä tuli Hitlerin kovaääninen vastustaja. Marlenen ponnistelut sota-aikana tunnustettiin laajasti ja 1947 hänelle myönnettiin korkein kunnianosoituis, joka amerikkalaiselle voidaan myöntää, Vapauden mitali (Medal of Freedom). Oscaria Marlene ei koskaan saanut.
Sodan jälkeen Marlenen elokuvaura oli enimmäkseen ohi. Yhteistyö Sternbergin kanssa oli päättynyt ja Dietrichin nimi ei enää myynyt. Vaikka hänet vielä nähtiinkin useammassakin elokuvassa, ohjaajina mm. Orson Wells ja Alfred Hitchcock, ajat olivat toiset, tv oli myös tullut ja vienyt elokuvilta katsojia. Uusi ura lavaesiintyjä vei Marlenea ympäri maailman. Esiintymisiä hallitsivat glamour ja päättyneen sodan nostalgia.
”Seuraavaksi laulu, joka on minulle hyvin läheinen. Lauloin sitä sodan aikana. Lauloin sitä kolme pitkää vuotta”.
”Sotilaat rakastivat sitä”, Marlene alusti hittilaulunsa Lili Marlene eräässä konsertissaan (video alla).
Marlene oli naimissa Rudolf Sieberin kanssa ja heillä on tytär. Avioliitto kesti Sieberin kuolemaan asti 1976, mutta pari asui enimmäkseen erillään. Suhde oli kuitenkin Marlenelle tärkeä, kuten hän elämänkerrassaan kuvailee. Suhteita oli muitakin niin miehiin kuin naisiinkin. Marlene ei erityisemmin salainnut seksuaalisuutensa luonnetta tai sen aktiivisuutta. Hän oli berliiniläinen ytimiään myöten, olihan 1900-luvun alun Berliini maailman merkittävin gay-metropoli, missä gayanthemit raikasivat. Tämän avomielisen cabaret-asenteen Marlene toi Hollywoodiin.
Marlene rikkoikin tiukkoja sukupuolinormeja koko pitkän uransa. Marlene teki naisesta frakissa ja silinterissä ikonin.
Kuten useimmat, elleivät kaikki suuret tähdet, Marlenekaan ei tainnut olla kovin mukava ihminen, mistä hänen tyttärensä Maria Rivan muistelot ovat kertoneet. Mutta tähteyden ammattilainen hän oli. Ehkäpä suurin kaikista. Meidän olisi kuitenkin aina hyvä tiedostaa millaista ihmistä me ihailemme. Muistelmissaan (Elämäni, Weilin + Göös 1980 ja Berliinitär, Otava 1990) ei edes kovin lämpimästi homoseksuaaleista puhu, Weimarin Berliinin vapaamieliset ajat olivat hautautuneet historian tomuun jo viisi vuosikymmentä sitten. Ehkä Marlene oli oppinut luovimaan ahtaammassa ilmapiirissä, ehkä hän tarkoitti vain yheiskunnan taholta homoseksuaalisiin suhteisiin tulevia paineita, jotka aiheuttavat sen ettei todellista kestävää rakkkaudellista yhteyttä homoseksuaalien välillä voi syntyä. 80-luvulla ei homo-oikeuksien puolustajia ollut sillä tavalla kuin 2010-2020-luvuilla on ollut.
Marlene jatkoi esiintymistä aina vuoteen 1975 saakka, jolloin hän putosi lavalta ja loukkasi itsensä. Vielä 1978 David Bowie sai houkuteltua Marlenen viimeiseen elokuvarooliin Just a Gigolossa, missä hän esittää bordellin emäntää ja laulaa elokuvan tunnussävelmän. Sen jälkeen vanheneva tähti, 77-vuotias, sinetöi myyttinsä ja ei enää esiintynyt julkisesti.
”There will come a day
youth will pass away
then what will they say about me?
Ilmeisesti sitä Marlene halusi suojella, luomaansa ikonista myyttiä nimeltä Marlene Dietrich, vapaata vahvaa ja itsenäistä naista, ylimaallisen glamourin ja seksuaalisuuden unelmaa. Nyt kun hänen kuolemastaan on kulunut 30 vuotta ja viimeisestä elokuvaroolista lähemmäksi viiskymmentä, voimme kiistatta sanoa hänen onnistuneen.
Päivitetty 2023-07-25
