Kuvahan on aina ollut kiva, mutta juuri siksi treffi-ilmoituksiin vastaaminen oli ennen yhtä piinaa. Itse kirje syntyi vielä helposti, mutta sopivan markkinointikuvan löytäminen tuntui usein mahdottomalta.

Ennenhän ei tavattu räpsiä kodin ainoan kameran 24 tai 36 kuvan filmiä täyteen omakuvia, joissa oltiin ilman paitaa, antavat alushousut jalassa, turpa rullalla ja eteerinen katse kohti vastapäisen talon tiiliseinää. Oli siis tyydyttävä niihin harvoihin kuviin, joissa itse sattui esiintymään – mieluiten yksin ja silmät auki.

Tosin ennen kuvissa oli aina kauhea ruuhka. Potentiaaliselle heilalle oli siis lähetettävä kuva, josta piti ensin leikata saksilla pois a) synttärilahjaa ojentava kummitäti, b) isän uusi päältä ajettava ruohonleikkuri tai c) naapurin lehmä.

Paras vaihtoehto oli tietysti ylioppilas- tai valmistujaiskuva, koska ruusua pitelevä pukumies on aina ollut kovaa valuuttaa. Minun nuoruudessani, paljon ennen Bachelor Suomea, moisia näki lähinnä Tangomarkkinoilla tai Suomen kauppavaltuuskunnan Neuvostoliiton-ystävyysmatkalla. Yo-kuvissa oli kuitenkin se ongelma, että en millään malttanut pysyä housuissani yo-juhliin saakka.

Kerran päädyin hätätilassa passikuvaan, vaikka olisin aivan yhtä hyvin voinut polttaa ne 30 markkaa. Tuoliin päästyäni kuvaaja nimittäin vaati, että kallistan heijastusten välttämiseksi silmälasejani vähän eteenpäin, jolloin aisat sojottivat kohti kattoa. Näytin siltä kuin olisin juuri tipahtanut puusta ja lasit olisivat tömähtäneet vähän päästä perässä kuin omena Newtonin otsaan. Lopputuloksen nähtyäni sain Newtonin tavoin painovoimaan liittyvän oivalluksen: halusin vajota maan alle.

Ei, kyllä ennen oli sikäli paremmin, että hyvä omakuva oli arvo- eikä metritavaraa. Ehkä juuri siksi häpeän suunnattomasti kännykkäselfieiden ottamista. Tuntuu kuin kuluttaisin filmiä ja uhmaisin onnetarta, jolta ennen piti toivoa ja rukoilla edes yhtä kelvollista ilmettä. Nyt pilvipalveluun tuutattujen kymmenien yritelmien joukosta löytyy väistämättä muotovalio, jossa silmät eivät sojota kuin etanalla ja otsa kiillä kuin kevätkääryle. Siihen kelpaa sitten tägätä varmuuden vuoksi #Instagay. Koska ainahan joku toisella leveyspiirillä asuva töröhuuli saattaa ruveta seuraamaan tätä random-suomalaista, joka on häsää myöten niin homo, että torvet soivat.

Ennen ei todellakaan tägätty, koska kaikenlaisia homoleimoja pelättiin kuin ruttoa. Ja niin pelättiin myös seuraajia, ellei nyt satuttu olemaan lenkkipolulla Laaksossa.

Aikamme virheettömiksi filtteröidyissä omakuvissa on se huono puoli, että enää ei tahdo löytyä ketään, joka olisi paremman näköinen luonnossa.

Nykyisin ihminen on paremman näköinen luonnossa vain, jos hän makaa laventelipellossa tai poseeraa viiden elävän ilveksen kanssa. Ongelmana ei ole enää hyvien vaan nimenomaan huonojen omakuvien löytäminen. Se vaatii työtä ja vaivaa.

Taannoin eräskin deittailija kertoi, miten hän aloittaa potentiaalisen kumppanin taustaselvityksen tarkastamalla ensin Instasta ja Facesta kuvat, joihin kyseinen henkilö on merkitty. Niistä nimittäin löytää paljon todennäköisemmin totuuden siitä, miltä henkilö näyttää kuorsatessaan krapulassa tai kuinka suuri mätisäkki rinnan alla roikkuu silloin, kun sitä ei olla vetämässä pää sinisenä sisään herutuskuvan ajaksi. Kun näkee kylmän totuuden toisesta, tietää myös, tuleeko toinen kestämään kylmää totuutta itsestä.

Huonojen kuvien kaipuu ylläpitää uskoani ihmiseen myös silloin, kun some tuntuu pelkältä narsismin näyttämöltä. Me kaipaamme huonoja kuvia, koska kaipaamme elämäämme aitoutta.

Jos siis olisin seuraa vailla, en enää epäröisi lähettää Qruiser-myyntikirjeen mukana sensuroimatonta kuvaa sukulaistädin synttärijuhlilta. Itseni lisäksi kuvassa on puoli sukua puku päällä heinäkuun helteessä ja etualalla vielä tädin syntymäpäivälahjaksi saama elävä sika. Tervetuloa eläintarhaan! Kyllä tänne aina yksi duckface mahtuu.

Hulivilipoika on helsinkiläinen bloggari, joka kirjoittaa homokulttuurista löysin rantein tällä palstalla kerran kuussa.