Shitit

Suomen esitys oli hienostunut ja hyvin laulettu, mutta tässä kontekstissa kokonaisuus oli yhtä vetävä kuin lintutieteellisen seuran sääntömääräinen kevätkokous. Tällaisten vaivalloisesti linkuttavien ruumisvaunujen lähettäminen Euroviisuihin on rinnastettavissa siihen, että ulkoministeriö vahvistaisi maabrändiämme uudella Ranteet auki -emojilla. Viikon luontoääni Blackbird lopetti lentonsa eurooppalaisten äänestäjien haulisateeseen, ja saman kohtalon soisin kernaasti myös koko lopen väsyneelle Uuden Musiikin Kilpailulle.

Montenegron ponnarinpyörittäjä Slavko Kalezić oli kuin Game of Thronesin oriruhtinas Khal Drogon todella homo pikkuveli. Itse Space-kappale taas kuulosti pohjattomassa kaksimielisyydessään siltä kuin Kikan Sukkula Venukseen olisi saanut tyrmäystippoja ja herännyt chemsex-bileistä läskikasan pohjimmaisena. Kokonaisvaikutelma oli kolmen minuutin peräreikihoito suoraan Ur-anuksesta.

Georgian Tako Gachechiladze tarjosi Keep the faith -kappaleessaan hurmoshenkistä elämäntapavalmennusta julistamalla uskoa omaan asiaan. Ääntä oli kyllä kuin tehtaan pillillä, mutta tukka muistutti katupesurin kastelemaa kiinanpalatsikoiraa ja uskottavuus oli muutenkin pahasti kortilla. Miksi ihmeessä Tako oli pukeutunut kuin jäätanssin vapaaohjelmaan, kun kerran hänellä ei ollut aikomustakaan kruunata modulaatiota kunnon nelois-salchowilla?

Omalla tavallaan ontuva oli myös Slovenian Omar Naberin Disney-musikaalivyörytys On my way. Se näytti ja kuulosti siltä kuin reilusti yli nelikymppinen mies olisi vihdoin toteuttanut pitkäaikaisen unelmansa ja päässyt lavalle leikkimään Frozenin Elsaa. Vaan Eurooppa ei lämmennyt jääkuningattarelle, ja äänestäjien yksimielinen kuoro mylvi: ”Let it go, Omar, let it go!”

Islannin kappale oli todellista vessataukobiisien aatelia – laulajahan huusi koko ajan: ”Paperia! Paperia!” Äänestäjät tekivät likaista työtä käskettyä ja huuhtaisivat koko esityksen pyyhkimisen jälkeen armollisesti unholaan.

Hitit

Australian Isaiahin Don’t come easy vihjaa, että tuleminen on kovan takana. Ja kieltämättä pojan lavakävely näytti siltä kuin hän olisi kantanut kauan todella raskaita kasseja. Itse laulu on kuitenkin erinomainen pop-pala, ja numerossakin oli vetoa, joka pojan onneksi saavutti äänestyksessä kliimaksin.

Ensimmäisen semifinaalin parhaan esityksen tarjosi kuitenkin Armenian aistikas Artsvik, jonka Fly with me oli suggestiivinen ja salaperäinen someajan šamaaniretriitti. Hulivilipoika meni kolmessa minuutissa transsiin ja antoi äänensä sekä mahdollisesti sielunsa ja luottokorttinumeronsa hyvään tarkoitukseen.

Euroviisujen voitto näyttäisi menevän Italialle, mutta toivon sydämestäni, että viisuihin eksynyt Portugalin pohjattoman suloinen maalaishiiri säikyttää Italian apinan lavalta ja tuo kotimaalleen sen ensimmäisen viisuvoiton. Italia kun on meikäläisen mielestä tyyppiä ”eniten ällöttää kaikki”: laulu, laulaja ja lauluääni.

Puolan Kasia Mośin Flashlightin esikatseluvideo oli kuin HBO:n murhasarjan tunnari, mutta erinomaisen laulun synkkää Eurovision Noir -henkeä vesitti käsittämätön esiintymisasu. Näytti kuin Kasia olisi havahtunut tissileikkauksen jälkeen heräämössä ja tajunnut, että ei helvetti, mun pitää nousta kohta lavalle! No ei se mitään, tempaisen tästä ryntäiden ympärille muutaman kierroksen sideharsoa, ja se on sitten siinä. Lopputulos muistutti enemmän Fleshlightia kuin Flashlightia. Joo, googlatkaa, jos ette tiedä.

 

Hulivilipoika on helsinkiläinen bloggari, joka kirjoittaa homokulttuurista löysin rantein tällä palstalla kerran kuussa.