Kolumni. Tiedätkö sen homon, joka on sisäistänyt homoseksuaalisuuteen liitetyt ennakkoluulot siinä määrin, että hän harrastaa feminiinisiä juttuja, työskentelee naisvaltaisilla aloilla, ei pysty vakituisiin ihmissuhteisiin, elää kaksinaismoralistisesti hinttien keskuudessa hinttinä ja työpaikalla ”heterona”, viis veisaa yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja keskittää tarmonsa lähinnä vaatteisiin sekä työn, kapakan ja yhden yön kumppanin muodostamaan oravanpyörään, jonka katkaisee vain sairaalamatka, työstä erottaminen, myönteisimmillään hurvittelumatka etelään, josta ystävyyttä saa – riittävällä rahalla – koko vuodeksi?
Anteeksi kuinka?
Tai sitten sen, joka vastaavasti ei eristäydy heteroseksuaalisista tovereistaan, vaan jakaa näille asiallista tietoa osoittaen, että homoseksuaali ei ole psykiatrian oppikirjojen arkkityyppi tai sievistelevä hupsu operettivaatteissa, vaan se hymyilevä naapurinpoika, alakerran kissanomistaja tai lähikorttelin kohtuuhintainen puuseppä, joka ei ota kättään ystävänsä kädestä edes lasten ohi kulkiessaan. Hän pyrkii aktiivisella vaikuttamisella tilanteeseen, jossa homoseksuaali voisi elää kaikkialla yhteiskunnassa ilman kellariklubien, drinkkibaarin tai suljetun kerhon turvaa. Lopputuloksena on ahdistuksen ja yksinäisyyden vähentyminen. Psykiatrisista sairaaloista monet voidaankin sitten muuttaa monitoimitaloiksi, ja poliklinikoista useat muuttuvat korttelikapakoiksi ja asukasyhdistysten juhlatiloiksi.
Tuota, milläs aikataululla olit ajatellut…?
Homoyökerho Herculeksen rasismikohua seuratessa mieleen on useampaankin kertaan tullut sateenkaariyhteisön itsemäärittelyn ikuisuuskysymys: ”Millainen homon tulee olla?” Väittelyä on käyty milloin miehekkyydestä vs. naisellisuudesta, milloin gettoutumisesta vs. yhteiskuntaan integroitumisesta.
”Herculeskin on some-kompurointinsa vuoksi yhtäkkiä muuttunut harmittomasta illanviettopaikasta räikeän rasismin pesäksi.”
Varhaisena esimerkkinä tästä keskustelusta on Ihminen ja yhteiskunta -homopainatteessa 2/68 ilmestynyt juttu ”Homoseksuaalin tiet”, joka ilmestyi uudelleen Seta-lehdessä 3/75. Kolumnin alussa referoimassani jutussa on kuvattu homon kaksi mahdollista tietä, joista vain jälkimmäinen on se oikea. Samalla tehdään pesäeroa toiseen silloiseen homojärjestöön Psykeen, jonka ”kellariklubista” jutussa vinoillaan ja joka oli setalaisten silmissä jonkinlainen homofobian sisäistäneiden kähertäjämestarien linnake.
Vähän niin kuin Herculeskin on some-kompurointinsa vuoksi yhtäkkiä muuttunut harmittomasta illanviettopaikasta räikeän rasismin pesäksi.
Herkku-kohu on minusta osoitus siitä, että sateenkaariyhteisö on siirtynyt itsemäärittelyssään jälleen uuteen vaiheeseen. Enää homon sopivuutta ei määritellä 70-luvun Seta-lehden tyyliin ammatinvalinnan feminiinisyyden perusteella – mitä nyt välillä kuulee väitteitä, joiden mukaan vaikkapa Mr Gay Finland -finalistit antavat homoista aivan vääränlaisen kuvan, koska he ovat korkeakouluttamattomia parturi-kampaajia ja lähihoitajia.
Nyt sanotaan ensimmäistä kertaa kovaa, korkealta ja kollektiivisesti: ”Homo ei saa olla rasisti.”
Kun itse löysin 1990-luvun lopulla tieni homoyhteisöön, opin vasta Z-lehdestä 6/99, että homo ylipäätään voi olla rasisti. Muistan yhä tuohtumuksen, jota tunsin lukiessani päätoimittaja Pauli Löijan kirjoitusta vinoviettisten suusta kuulluista rasistisista ja ulkomaalaisvastaisista mielipiteistä. Sain päätoimittajan tavoin todeta kuvitelleeni naiivisti, että vähemmistöön kuuluvina meillä olisi tavanomaista enemmän ymmärrystä toisia vähemmistöjä kohtaan:
”Kuinka meillä voi olla kanttia vaatia itsellemme tasa-arvoisia oikeuksia, jos emme halua suoda niitä kaikille maassamme asuville? – – Itse asiassa ylenkatsoessamme muita vähemmistöihin kuuluvia, olivat nämä sitten etnisiä vähemmistöjä, kielivähemmistöjä, vammaisia tai mitä tahansa, syrjimme samalla myös itseämme. Emme voi asettaa itseämme muita paremmiksi tai oikeutetummiksi, koska emme sitä ole”, Löija kirjoitti, ja minä kätkin sanat sydämeeni.
Sittemmin olen kohdannut jopa uusnatsihomon. Jos Hitler olisi elänyt, hän olisi varmasti myöntänyt nuorukaiselle Kolmannen valtakunnan merkittävimmän homoille annettavan kunniamerkin: vaaleanpunaisen kolmion.
”Rintamalinjat tuntuvat kulkevan ”vihervasemmistofasistien” sekä ”hyvätuloisten valkoisten cismiesten” välillä.”
Mikähän tunnustus pitäisi antaa sille Herculeksen työntekijälle, joka meni ja kirjoitti työpaikkansa Facebook-sivuille ”epämääräisistä yhteisen kassan imureista”? Ei ainakaan vuoden tiedottajan palkintoa. Eikä Keltaisen Ruusun ritarikunnan suurristiä ei ole luvassa niillekään, jotka riensivät suin päin vaatimaan koko paikan boikotoimista ja leimaamaan myös paikan puolustajat rasistien hyysääjiksi.
Hercules-kohun rintamalinjat tuntuvat kulkevan ”vihervasemmistofasistien” sekä rasismin pää-äänenkannattajina tunnettujen ”hyvätuloisten valkoisten cismiesten” välillä.
Tämä hämmentää, koska kuulun molempiin ryhmiin. Vasemmistolaisuus tulee perheestä, kun taas viherrys tulee pers-. No, homoissa on paljon vihreitä. Välillä koen kyllä olevani hyvätuloinen valkoinen cismies, kun taas välillä olen yksinyrittäjänä huonotuloisempi valkoinen cismies, ja myös sukupuoli-identiteettini joustaa välillä enemmän kuin cissukupuolisuus sallii.
Täysin sataprosenttisesti olen vain valkoinen, koska runsasluomista ihoani ei ole luotu ruskettumaan kauniisti. Aina olen silti ollut ruskeiden asialla. Tai ainakin 1990-luvun alusta, jolloin keskustelin eteläpohjalaisten sukulaisten ja kylänmiesten kanssa somalipakolaisten olemassaolon oikeudesta.
Tämänkertaista rasismikeskustelua seuratessani olen pannut merkille, että moni keskustelija on omaksunut samat pohjalaisen puhekoulun opit kuin teini-ikäinen minäni. He ovat toisin sanoen opetelleet huutamaan viljasiilon pauhun yli suu täynnä rukiinjyviä niin kovaa, että oma mielipide menee varmasti läpi vastapuolen paksusta kallosta ja tulee toisella puolella läpi tämän punaisesta niskasta. Samoin he ovat oppineet, että vastapuolen julkinen häpäiseminen on todella tehokas keino saada toinen omaksumaan omat tarkkaan punnitut ja täysin kiihkottomat argumentit. Tai sen yhden ainoan argumentin: ”Jokaisella on oikeus minun mielipiteeseeni.”
”Miten voisi keskustella ilman, että lopputulos alkaa muistuttaa ammattiloukkaajien klikkikalastuskilpailua.”
Sateenkaariyhteisön sisäinen riitely on osa yhteisön itsemäärittelyä, jossa yritetään kaavoittaa kulloinkin sopiva ”homoseksuaalin tie”. Nykyinen tie näyttäisi vihdoin olevan sama, jonka puolesta Z-lehden päätoimittaja pian parikymmentä vuotta sitten argumentoi ja vieläpä niin asiallisesti, että se iskostui lähtemättömästi tämänkin pikkuhomon päähän. Homon ei sovi olla rasisti, kuten ei ihmisen ylipäätään.
Silti moni on, jopa se Seta-lehden 70-luvun visiossa mainittu hymyilevä naapurinpoika, alakerran kissanomistaja tai lähikorttelin kohtuuhintainen puuseppä. Minua kiinnostaisi, miten heidän kanssaan tai edes heistä voisi keskustella ilman, että lopputulos alkaa muistuttaa ammattiloukkaajien klikkikalastuskilpailua tai ammattiloukkaantujien vähemmän hurmaavaa joukkoitsemurhaa.
Homojen tämänkertainen tielinjaus näyttää jumiutuvan kaavavalituksiin, eikä keskustelua seuratessa kuulosta muutenkaan siltä, että mielenterveyspoliklinikat ovat pikapuoliin muuttumassa asukasyhdistysten juhlatiloiksi.
Muistetaan taistelun tuoksinassa silti se, että kukaan ulkopuolinen ei tarvitse meidän yhteisöämme, mutta me tarvitsemme yhteisönä toisiamme. Me voimme yrittää tässäkin asiassa etsiä asiallisesti keskustelemalla tietä, jolle me kaikki mahdumme. Tai sitten voimme leikkiä toistemme pahimpia vihamiehiä samalla, kun joku äärioikeistolainen katselee takavasemmalta ja pohtii, ketäpä noista taistelevista mezzosopraanoista heittäisin ensimmäisenä tällä pussillisella paskaa.
Hulivilipoika on helsinkiläinen bloggari, joka kirjoittaa homokulttuurista löysin rantein QX:ään kerran kuussa.
