Muistokirjoitukseni Kevinille

Kolumni. Kevin Spaceya syytetään alaikäisen pojan ahdistelusta. Mitä tekee Kevin? Hän pyytää anteeksi, mikäli hän on tehnyt jotain, jota ei nyt muista. Täydellinen non-apology, eli ei mikään anteeksipyyntö. Sen lisäksi hän haluaa juuri nyt tulla ulos kaapista ja kertoa elävänsä ”ylpeänä elämään homona”. Uskomatonta, niin monellakin eri tapaa.

En aio nyt käsitellä Spaceyn, tai muidenkaan esille tulleiden henkilöiden, toimintaa hyväksikäytön ja seksuaalisen häirinnän näkökulmasta, vaan keskittyä Spaceyn ajatukseen kaapista ulos tulemisen ajoittamisesta tähän samaan hetkeen.

Spacey, tai Spaceyn viestinnästä vastaava, varmaankin ajatteli, että tämä ulostulo nähtäisiin niin suurena uhrauksena ja rohkeutena, että kaikki keskittyisivät siihen. Tai ainakin me homot olisimme innoissamme siitä, että hei, tässä meille taas roolimalli! No näinhän ei käynyt. Yleisesti lhbti-mediassa (kuin myös valtamediassa) asia tuomittiin välittömästi. Koettiin edesvastuuttomana se, että Spacey halusi tällä tavalla yhdistää nämä kaksi asiaa, antaa lisää bensaa liekkeihin niille ihmisille, jotka tarkoituksenhakuisesti pyrkivät estämään yhdenvertaisuuden toteutumisen levittämällä mielikuvaa, missä kaikki seksuaalivähemmistöt ovat moraalittomia seksuaalisaalistajia.

Samalla tapaa ajattelen minä, minä inhoan sitä, että Spacey toimi näin. Minä inhoan sitä ajatusta, että hän on tieten tahtoen halunnut salata tämän asian, olkoonkin varmasti uran takia, ja nyt ajattelee lunastavansa get-out-of-jail-kortin sillä, että hän armollisesti suostuu ”elää ylpeätä elämään homona”. Ei käy Kevin, ei käy. Ylpeys ei ala siitä, että toimit väärin.

Samalla iloitsen siitä, että oman viiteryhmäni media ja äänet kertovat sen hänelle. Me olemme tilanteessa, jossa meillä on positiivisia esikuvia, meillä on äänitorvia, meillä on vaikutusvaltaisia ihmisiä, jotka eivät häpeä kertoa, jotka ovat eläneet ylpeää elämää homona, joskus koko elämänsä. Joten älä sinä Kevin tule meille armopaloja jakelemaan, älä sinä yritä käyttää tätä tilannetta tahraamaan hetkeä, joka vaatii meiltä kaikilta rohkeutta joka kerta.

Kevin, minä en halua enää tämän jälkeen muistaa sinua. Sinä et elä elämää, josta voi olla ylpeä.

Mitä voimme oppia tästä? Tervetuloa ulos kaapista ihan koska vain, se ei ole enää niin iso juttu. Tai älä mene kaappiin ollenkaan, jos mahdollista. Arkipäiväistetään se, tehdään siitä asia, jota Kevinin kaltaiset ihmiset eivät voi edes ajatella käyttävänsä peittämään omaa roistouttaan.

Ylpeyttä on rakastaa itseään joka päivä ja kunnioittaa muita ihmisiä joka hetki.