Kolumni. Suomen itsenäisyys on tullut sotien kautta. Sodat ovat muokaneet yhteiskuntaamme monella tavalla, sillä sodan varjo on pitkä, se kantaa yli sukupolvien. Tuo varjo on näkynyt etenkin suhtautumisessa meihin seksuaalivähemmistöihin.

Mainos

Pohjoismaisen historian dosentin Anders Ahlbäckin kirjoitus valottaa syitä siihen, miksi Suomessa seksuaalivähemmistöjen asema on parantunut hitaaammin kuin muissa länsimaissa. Syynä ovat sodat.

Jo vuoden 1918 sisällisodasta Suomen ja muun Skandinavian yhteiskunnallinen kehitys lähtivät eri teille. Ruotsikaan ei vielä tuolloin ollut mikään leppoisa hyvinvointivaltio, vaan luokkayhteiskunta, vallankumous oli tuolloin lähellä sielläkin, mutta siltä vältyttiin. Toisin kuin Suomessa. Vuoden 1918 vallankumous heikensi sitä ajanutta suomalaista työväenliikkettä ja kaikenlaiset yhteiskuntareformit ja asennemuutokset täällä hidastuivat. Suomalainen sosiaalidemokratia heikkeni pysyvästi. Valkoinen Suomi merkitsi kotia, uskontoa ja isänmaata, kaikkeen sitä uhkaavaan suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti. Poliittinen energia kohdistui kommunistipelkoon ja muihin vihollisten uhkakuviin. Äärioikeistolaisen Lapuanliikkeen vaikutus näkyi. Ruotsissa sen työväenliike kasvoi edistykselliseksi ja homoseksuaaliset suhteet dekriminalisoitiin yli 25 vuotta aikaisemmin kuin Suomessa.

Toinen maailmansota löyhensi seksuaalisia normeja Suomessa, kuten muissakin sotaa käyvissä maissa. Löyhät ajat päättyivät kuitenkin sodan jälkeen, seurasi paluu tuttuun järjestykseen, säädyllisyyteen ja normaaliuteen. Naisten vapautusta ja palkkatyötä vastustetiin, homofobia oli vahvaa, heteronormatiivisuus oli hallitsevaa. Ja sellaisena se pysyi vuosikymmenet.

Meillä Suomessa miehisyyteen tuli ”maskuliinen kramppi”. Sotaveteraaneista muodostettiin yleiskuva supermiehekkäinä sankarhahmoina – myytti ei sallinut heikkoutta, haavoittuvuutta eikä pehmeyttä. Sotasukupolven miespuoleiset jälkeläiset kamppailivat yltääkseen isiensä asettaman yli-ihmismäisen miesstandardin tasolle. Vaihtoehdot olivat hiljainen ja kova sankarimieheys tai kapinointi isiä vastaan, joka ilmenekin vasemmistoradikaalisuutena ja taistolaisuutena 1960 – 1970 -luvuilla. Kummassakin tapauksessa yli-ihmisten poikien tuntui olevan pakko osoittaa olevansa oikeita miehiä -neitimäinen ei saanut olla.

Sekä 1918 sisällissodan ja 1939 – 1945 sotien perintö on kyllästänyt Suomen politiikan, kulttuurin ja itseymmärryksen nykyhetkeen asti. Asevelvollisuuden pitäminen yhä miehuuskokeena on tästä yksi osa.

Yksi merkittävä tekijä on feminisimin heikkous Suomessa. Naisliikkeestä ja feminismistä ei voinut kasvaa meillä voimakkaita, sillä sotasankarien miehisyyttä ei voinut kritisoida. Siten nämä lhbti-liikkeen tärkeimmät liittolaiset ovat Suomessa aina olleet heikompia kuin esimerkiksi Ruotsissa. Ja se on näkynyt suomalaisen yhteiskunnan kehityksessä.

Poliittisesti värikkäiden ja eettisesti epäilyttävien käänteiden jälkeen Suomeen saatiin viimein sukupuolineutraali avioliittolaki maaliskuussa. Vielä tänä vuonna eduskunnassa kuultiin puheenvuoroja rakkautta vastaan, joita ei enää olisi luullut voivansa kuulla, kun vanhoilliset piirit yrittivät estää lain voimaantulon.

Sukupuolineutraali avioliittolaki ei kuitenkaan merkitse sitä, että lhbti-Suomi olisi nyt vapaa ja samalla viivalla muiden kansalaisten oikeuksien kanssa.

Translaki ei etene, koska hallituksen perussuomalaiset ja sittemmin Sininen tulevaisuus puolueen ministerit eivät sitä salli, pääministeri Juha Sipilä vetoaa hallitusohjelmaan. Keskustelu on jäissä.

Äitiyslaki on sentään tulossa eduskunnan käsittelyyn.

Tulossa oleva nimilain muutos on puutteellinen. Etunimeksi voitaisiin hyväksyä etunimi, joka on vakiintunut samalle juridiselle sukupuolelle. Tästä voitaisiin poiketa nimenhakijan sukupuoli-identiteetin perusteella viranomaisen harkinnalla. Sallittua ei edelleenkään olisi käyttää yhtä aikaa miehen ja naisen nimiä. Tämä koskee lähinnä transsukupuolisia ja muunsukupuolisia, joiden sukupuoli-identiteetti on sekä miehen että naisen. Ruotsin nimilaissa tämä on ollut mahdollista jo pitkään.

Sukupuolineutraali avioliittolaki ja äitiyslaki ovat molemmat kansalaisaloitteina edenneitä lakeja. Tämä vahvistaa suuresti uskoa suomalaiseen demokratiaan, kansalaiset eivät enemmistönä vastusta meidän seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Tämä kesä nosti esiin ikävän ilmiön, missä eripura eri seksuaalivähemmistöjemme kesken repesi valloilleen. Yhtä ratkaisevaa tekijää lienee mahdotonta osoittaa, mutta ainakin katalyyttina toimi Turku Priden valinta ottaa tapahtumansa viralliseen liputukseen sateenkaarilippujen rinalle myös muita lippuja, kuten aseksuaalien ja transseksuaalien liput. Alkoi keskustelu siitä kenelle Pride kuuluu ja mitä sen pitäisi olla. Keskustelu ei koskaan ole huono asia ja niin suureen ja laajaan perheeseen kuin seksuaalivähemmistöt ovat, mahtuu monta ääntä. Meidän seksuaalivähemmistöihin kuuluvien jos keiden, pitäisi tietää mitä merkitsee toisen ihmisen kunnioittaminen.

Sukupuolineutraali kasvatus on puhuttanut Suomessa, kuten samanaikaisesti monissa muissakin maissa. Lööppimedia on vienyt keskustelua harharaiteille, pojista ei tehdä tyttöjä, kuten julkisessa keskustelussa varsin yleisesti rähistään. Vaan, näin pääsemme viimeinkin eroon sotien painolastista, kahlitsevista sukupuolirooleista.

Jääräpäisestä translain päällä istuvasta hallituksesta huolimatta monet merkit siis viittaavat siihen, että parempaa on tulossa. Kyllä sille skoolata kelpaa!