Helsinki Pride -yhteisön, ennen HeSeta,  tuoreilla verkkosivulla todetaan: ”Yhdessä murramme syrjivät rakenteet ja teemme tilaa sateenkaaren kaikille sävyille”.

Mainos

Siellä todetaan myös, että: ”Haluamme, että jokainen tulee nähdyksi ja kohdatuksi itsenään, vapaana pelosta ja syrjinnästä”.

Ja sitten siellä on tämä.

”Pride on tosi tärkeä, mutten ole koskaan juhlinut sitä suuresti. Se johtuu ehkä siitä, etten ole nähnyt pridessä ketään minunlaistani. Siellä (kulkueessa) on aina vaan lihaksikkaita homomiehiä heilumassa pienissä stringeissä. Pitäisi olla voimakkaampi viesti meidän kaikkien puolesta, eikä pelkkä bilekarnevaali. Pride pitäisi olla ylpeyttä, keskustelua, asioista kertomista.” Lainaus on Lydia Ofimjan Helsinki Pride -yhteisön Media-osioon kirjoittamasta artikkelista Lisää näkyvyyttä transihmisille.

Kulkueessa on aina vaan lihaksikkaita homomiehiä heilumassa pienissä stringeissä

Kaikille ei olekaan tilaa omana itsenään. Jos olet lihaksikas homomies, pysy poissa tai pistä edes vaatteita päälle, on viesti.

Tom of Finlandin riettaat uroot ovat kansallinen ylpeys

Suomessa on vihdoin juhlittu ja juhlistettu lihaksikkaita ja vähissä vaatteissa seksistä nauttivia miehiä nyt useampi vuosi iloisesti postimerkeissä, kahvipaketeissa, lakanoissa, pyyhkeissä ja vodkapullon kyljessä. Touko Laaksosen fantasianomaiset lihaksikkaat ja estottomat Tom of Finland -miehet ovat painautuneet pysyvästi niidenkin verkkokalvoille, jotka eivät niistä välitä.

Helsinki Priden kulkueessa ei miehiä pienissä strigeissä edes ole juuri näkynyt.

Onko tämä homofobiaa? Homofobia määritelmä on tämä. Homofobia on vastenmielisyyttä tai ennakkoluuloja homoseksuaaleja kohtaan. Ennakkoluuloja tekstissä kyllä on.

Seksuaalisuuden esiintuomisen arvottaminen taas on slut shamingiä:”Aina vaan lihaksikkaita homomiehiä heilumassa pienissä stringeissä”.

Miten Suomen suurinta Pride-tapahtumaa tuottava ja Helsinki Pride -yhteisöksi vielä itsensä nimennyt taho, voi julkaista artikkelin, jossa homomiehiä lytätään näin? Ei tämä ole Priden hengen mukaista.

Meidän on nyt todella keskusteltava tämä läpi.

Historiaa taivutetaan oman agendan taakse

Osalle Pride on liian kaupallinen ja sitä halutaan viedä enemmän protestin suuntaan, kaupallisista yhteistyökuvioista ja pinallisuudesta, kirjaimellisesti bileistä ja paljaasta pinnasta, halutaan eroon kokonaan tai ainakin selvästi. Tälle on netin lukuisissa kirjoituksissa esitetty vakuuttavan oloinen joukko perusteluja, joista keskeisin liittyy tapahtumaan, jonka 50-vuotisjuhla on reilun kuukauden päästä, Stonewallin mellakat New Yorkissa kesäkuussa 1969. Historia on kuitenkin tätä monimutkaisempi syy-seuraus suhteiden verkosto.

Verkossa julkaistut sotahuudot Pride is a riot -agendan puolesta vaikuttavat uskottavilta, vain jos ei ole perehtynyt historialliseen kontekstiin. Pride is a riot t-paitoja kaupitellaan Facebookissakin, kampanja on levinnyt laajalle.  Kyse on enemmän tietyn porukan omasta agendasta, kuin Priden historiasta.

Stonewallin mellakat ovat kiistämättä merkittävä käännekohta Pride-tapahtumien historiassa. Mutta myös sitä ennen ja etenkin sen jälkeen on tapahtunut paljon asioita, joiden ansiosta me voimme hengittää vapaammin tässä ajassa.

Stonewall ei tapahtunut tyhjiössä, seksuaalivähemmistöjen asemaa oli pyritty edistämään Yhdysvalloissa jo 50-luvulta alkaen kahdessakin järjestössä. Homomiehillä oli  Mattachine Society ja lesboilla oli Daughters of Bilitis. Tilanteesta saa kattavan kuvan David Carterin kirjasta Stonewall: the riots that sparked the gay revolution (2004), josta bloggaaja Hulivilipoika, joka on toiminut myös QX:n kolumnistina on ansiokkaasti kirjoittanut blogissaan jo muutamia vuosia sitten.

Ensimmäinen Pride oli paraati

Ympäri maailman on levinnyt näkemys, että Pride ei saa olla kaupallinen. Pääperuste tälle näkemykselle on se, että ensimmäinen Pride oli mellakka, Stonewallin mellakka. Stonewall- ravintolan ratsiasta käynnistyneet mellakat eivät varsinaisesti olleet Pride-tapahtuma, vaan Pride-tapahtumat liikkeelle saanut hyökyaalto.

Ensimmäinen Pride oli vuoden päästä Stonewallin vuosipäivän kunniaksi järjestetty Christopher Street Liberation Day, se oli marssi ilman juhlia. MUTTA, samana viikonloppuna järjestettiin sisartapahtuma Los Angelesissa, joka oli nimenomaan paraati, muistuttaa artikkelissaan The Advocate. Tapahtumia oli samaan aikaan myös San Franciscossa ja Chicagossa.

Mielenilmaisut ja iloiset bileet mahtuvat samaan kulkueeseen.

Pridessa on myös kyse seksuaalisuuden juhlistamisesta

Kun Stonwallin perinteestä puhutaan, ei pidä unohtaa sitä, että moni mukana ollut oli seksityöntekijä. Seksipositiivisuus on OSA Pridea.

Tämän alun jälkeen tulevina vuosina merkittävää oli muun muassa miten AIDSin vastaisessa taistelussa kaapin ovet avattiin toden teolla ja kaikkien annettin nähdä alakulttuurimme seksielämä.

Seksivastaisuus on Pridelle täysin vieras ajatus. Siksi on todella häiritsevää nähdä seksuaalisuudesta moralisoivia puheenvuoroja Helsinki Pride -yhteisön sivulla. Se tuntuu väärältä.

Sinä, et voi määritellä, millainen homomiehen pitää olla

Jos sinua häiritsee nähdä ihminen, joka on sinut vartalonsa ja seksuaalisuutensa kanssa, ongelma on sinun. Ratkaisu ei ole se, että hän pukeutuu sarkaan. Ratkaisu ei ole se, että hän ei tule samaan paraatiin sinun kanssasi. Hänen ei tarvitse tehdä yhtään mitään – sinun pitää tutkiskella asennettasi ja opetella sietämään erilaisuutta. Sinä, et voi määritellä, millainen homomiehen pitää olla. Sitä on Pride. Joka muuta väittää, on pahasti hakoteillä ja edistämässä vain omaa ahdasmielistä agendaansa – ja siitähän me olemme yrittäneet taistella irti, siksi Stonewallissakin mellakoitiin.

Järjestö luultavasti tekee jäsenistönsä näköistä Pridea. Mutta olisiko Helsinki Pride -yhteisön kuitenkin kannattanut julkaista artikkelinsa mielipidekirjoituksena? Ja harkintaa olisi voinut käyttää vielä siinäkin.

Grindr-näkymien perusteella lihaksikkaita homomiehiä on yhä enemmän. Toivottavasti näemme heidät stringeissä Prideilla!