Lähes päivälleen 47 vuotta sitten julkaistiin sinkku, joka loi yhden kaikkien aikojen suurimmista gay-ikoneista ja discomusiikin suurimman tähden.

Mainos

Nuori musta nainen oli tehnyt uraa Euroopassa musikaaleissa jo useamman vuoden ja saanut pientä menestystä ensimmäisellä albumillaankin 1974. Uusi mullistava musiikkigenre oli kuitenkin juuri alkanut valloittaa maailmaa. Disco kuume oli nousussa. Saksan Munich oli yksi hedonistisen discomusiikin kehdoista, nainen kävi siellä keikkatöissä mallina ja taustalaulajana. Kesällä 1975 nainen kertoi ensi albuminsa tekijälle uudesta lauluideastaan, tie tähtiin oli auki.

Nuori musta nainen oli amerikkalainen Donna Summer. Yhdessä Giorgio Moroderin kanssa Donna loi yhden ensimmäisistä suurista discohiteistä Love to Love You Babyn. Se venytettin tavallisesta sinkusta villinä kasvavaa discomaailmaan varten 17 minuuttiseksi orgastiseksi nirvanaksi, joka julkaistiin ensimmäisestä folk-pop albumista Lady of the Night poiketen heti Yhdysvalloissa kuumalle discolevy-yhtiölle Casablancalle. Kappale täytti albumin A-puolen kokonaan, tuolloin se ei ollut tavatonta, koko levynpuolen mittaisia ”sinfonioita” oli tehty paljon rockin ja soulin puolellakin, miksei siis myös uusimmassa genressä discossa, ja niitä saatiinkiin koko 70-luvun ajan.

Discomusiiki kyti ja räjähti merkittävässä määrin gay-yhteisön klubeilta, joissa oli useammin DJ, kun muualla juhlittiin vielä orkesterin tai bändin säestyksellä. Mutta DJ:stä tuli muodikkaampi, moderni klubikulttuuri syntyi, DJ-kulttuuri oli lähdössä lentoon. Love to Love You Babya ei tehty gay-yleisölle, gayt ottivat sen ja Donnan omakseen. Ja jatkoa tuli, jopa kaksi albumia vuodessa; A Love Trilogy, Four Seasons of Love, I Remember Yesterday – joka sisältää uuden genren HiNRG luoneen mestarillisen I Feel Loven, Bad Girls, The Wanderer, Donna Summer. Hittlistat olivat hallinnassa. Soundit etenkin 70-luvun tuotannoissa ovat täydellisiä ja vertaansa vailla, myöhemmin kilpailua tuli lisää.

Donna oli kaunis, sensuelli, imagonsa syntisen seksikäs. Hän oli virtuoosimainen ja lahjakas mezzosopraano, esiintyjä, joka pystyi ottamaan lavan yksinäänkin ja pitämään yleisön kämmenellään. Laulu kulki vaivatta ja vapautuneesti. Myös gayt rakastivat Donnaa ja hänen häpeämätöntä musikkiaan. Vuosikymmenen vaihtuessa merkittävin disco queen onnistui siirtymään musiikkimaailman mullistuessa eteenpäin. Flashdance soundtrackin Romeo on tyylikästä ja vahvaa 80-luvun alussa muodikasta synapoppia. Quincy Jonesin tuotannot korkeatasoista groovimpaa discoa: Donna loi HiNRGin mutta ei itse seurannut genren pariin, vaan valitsi discomusiikin mustalle musiikille uskollisemman haaran.

Lue lisää: QX Gay-koulu: Maailman homoin musiikkigenre

Sitten tuli vuoden 1983 konsertti.

Donna oli aina ollut uskonnollinen. Sitä voi olla vaikea uskoa kun katsoo hänen tuotantoaan, etenkin 1979 menestysalbumi Bad Girls on kuvitukseltaan ronski ja lauletaanhan siinä ihan prostituutiosta. 80-luvun alkaeassa Donna löysi uskonnon uudelleen, tai ainakin vahvemmin ja hän vannoi että ei enää koskaan esitä Love to Love You Babya. Me näimme kiitokset Jeesukselle albumeiden teksteissä. Samaan aikaan uusi tappava virus teki tuhoaan gay-piireissä Yhdysvalloissa. AIDS oli homorutto, kuten se meilläkin esitettiin.

1983 Donna julkaisi She Works Hard for the Money albumin. Ja lähti kiertueelle. Hänen väitetään Atlantic Cityn konserttinsa aikana sanoneen yleisölleen: ”Näin pahan homoseksuaalisuuden lähtevän teistä … AIDS on teidän syntinne. Älkää ymmärtäkö minua väärin; Jumala rakastaa teitä. Mutta ei tuollaisina”. Hänen väitetään myös sanoneen, että (Paratiisissa) ”oli Aatami ja Eeva ei Ataami ja Steven”. Tiettävästi väitetyistä Donna puheista tässä kiertueen yhdessä konsertissa ei ole olemassa mitään tallennetta.

Tuolloin 1983 AIDS oli vielä kuolemantuomio, toimivaa lääkitystä ei ollut, se tuli vasta 1997. Pahin virusaalto oli myös vasta tulossa. Yhdysvalloissa tilannetta kärjisti Ronald Reaganin (republikaani) hallinnon haluttomuus ryhtyä toimiin epidemian hallitsemiseksi.

Donna tuomittiin puheistaan välittömästi, homot – ja myös monet heterot – olivat raivoissaan. The Village Voice lehti kirosi hänet. Tilannetta pahensi se, että artisti ja hänen managrinsa eivät reagoineet väitteisiin mitenkään nopeasti. Monet gayclubit lopettivat Donnan musiikin soittamisen. Jopa Lontoossa merkittävä HiNRG-tuottaja ja ikonisen Heaven klubin DJ Ian Levine poisti Donnan levyt soittolistalta. Donnan cancelointiin lähti etenkin yhdysvaltalainen ACT Up -ryhmittymä, joka kuvaili 80-luvulla olevansa ”moninainen, puolueeton ryhmä yksilöitä, joita yhdistää viha ja sitoutuminen suoraan toimintaan AIDS-kriisin päättämiseksi”.

Vastarinta ei kuitenkaan ollut aukotonta ja se jäi kuitenkin lähinnä Yhdysvaltojen ilmiöksi. Itse en muista kuulleeni Donnan väitetystä homofobiasta mitään ennen kuin vasta 2000-luvulla, vaikka olen ollut hänen faninsa 70-luvulta asti – maailmassa ennen internettiä eivät nykyisenkaltaiset cancelointimanööverit olleet mahdollisia. 80-luvulla Suomessa tosin puhuttiin aivan yleisesti homoista niin räsäsmäiseen tyyliin, että tähtiartistin homofobia ei olisi ollut mikään juttu, se olisi ollut aivan normaalia puhetta.

Donna kiisti väitteet homofobiasta jo 1983 kommentoidessaan asiaa lopulta. Sitä pidettiin kuitenkin selittelynä ja väite ei väistynyt. Kohu vahingoitti hänen uraansa. Homo-oikeusjärjestöt protestoivat joissakin hänen konserteissaankin. On silti tulkinnanvaraista, miten paljon kohu lopulta vaikutti Donnan uraan. Hänen 1984 albuminsa Cats Without Claws on heikko. Sen ainoa klubisoittoon kelpaava raita on Supernatural Love, se ei ole vahva kappale. 1984 oli HiNRG-genren suuri vuosi, hyviä kappaleita oli paljon ja se oli esimerkiksi Pointer Sistersien suuri vuosi. Donna seuraava 1987 albumi All Systems Go oli jo paljon vahvempi. Musiikin ohella Donna kasvatti tytärtä. Donna itse otti kuitenkin syytökset vakavasti ja tuntuu kommenttiensa perusteella vilpittömältä, vaikkakin etäiseltä gay-liikkeen aatteen palolle, minkä hän myönsikin haastatteluissa todeten oman elämänsä käytännössä kotirouvana olevan hyvin erilaista. Tätä toki voi pitää välttelevänä kommenttina.

Tapahtuneen jälkeen Donna kuitenkin esiintyi tilanteen rauhoituttua lukuisilla Prideilla ja AIDS-hyväntekeväisyystilaisuuksissa. Vielä 1989 Act Up kuitenkin alkoi sabotoida Bostonin Pride-tapahtumassa DJ:n soittaessa Donnan levyä. Donna oli palannut listoille isosti Stock-Aitken-Waterman -hittitehtaan avulla.

1989 Donna pyysi anteeksi. Hän lähetti heinäkuussa kirjeen merkittävälle yhdysvaltalaiselle AIDS järjestölle Act Upille, joka oli ponnekkaasti toiminut rangaistakseen Donnaa estämällä hänen musiikkinsa soittamista ja kiertueiden lipunmyyntiä. ”Se mitä oletettavasti sanoin, en sanonut niin, ja viittaukseni AIDSiin oli todella vain viaton viittaus”, Donna kertoi merkittävälle gay-lehdelle Advocatelle tuolloin lisäten, että ei silloin (1983) edes täysin ymmärtänyt, mitä AIDS oli. Harva ymmärsi, se on totta.

Gay-ikonin sädekehään jäi pysyvä tahra, joillekin koko ikoni oli rikki. Väite homofobiasta ei koskaan hälvennyt ja se nostettiin esiin myös Donnan muistokirjoituksissa etenkin Yhdysvalloissa.

Homot niin sanotusti ostivat Donnan tarjoaman tuotteen ja iloitsivat siitä. Missään vaiheessa Donna ei ollut ollut gay-oikeuksien puolesta puhuja, kuten monet artistit tänä päivänä ovat, kuten Donnalta paljon omaksunut Madonna. Aika oli myös erilainen. Donna oli laulaja ja viihdyttäjä. Gay fanit odottivat Donnalta tukea, tai tarkemmin sanottuna, eivät odottaneet häneltä homofobisia kommentteja. Donna joutuikin gay-liikkeen, yleisönsä ja omiensa, kristillisten piirien väliin ja tilanne hoidettiin liian välinpitämättömästi. Kuitenkin kyse oli yhdestä konsertista pitkällä kiertueella, muulloin Donnan ei ole kerrottu esittäneen homofobisia kommentteja.

Kohtuutonta? Ansaittua? Näinkö käy myös JK Rawlingille?

Donna kuoli syöpään 17.5.2012 63-vuotiaana. Hänen musiikkinsa on oleellinen osa discon historiaa. Donna Summer pääsi kuolemansa jälkeen Rock and Roll Hall of Fameen. Siellä hänet esitellään näin: ”Discon kuningatar, modernin dance-musiikin äiti. Dance-musiikki ei olisi sitä, mitä se on tänään ilman viisi kertaista Grammy-voittajaa. Kun Brian Eno kuuli hänen laulavan, hän julisti ”olen kuullut tulevaisuuden soundin”. Hän oli oikeassa.”

Donna Summerin 1983 konsertti, mutta ei kyseinen Atlantic Cityn konsertti, josta ei tiettävästi ole tallennetta.