Ennen Stonewallia ei ollut mitään
Ei pidä paikkaansa.
Kun Stonewallin 50. juhlavuosi alkoi lähestyä sitä alettiin hehkuttaa enemmän ja enemmän etenkin sosiaalisessa mediassa Yhdysvalloissa ja pian myös täällä meillä.
Stonewallin mellakat New Yorkissa kesäkuun 28. vuonna 1969 ovat merkkipaalu hlbtqi-oikeuksien ajamisessa ja toimivat hlbtqi-aktvismin innoittajana ympäri maailman yhä tänä päivänä, mutta niitä edeltää yli 100 vuotta kirjoitettuakin aktivismia, joka alkoi Saksassa, kun virkamies Karl Heinririch Ulrichs kirjoitti homoseksuaalisuuden olevan sisäsyntyistä, eikä opittua turmeltuneisuutta, kuten vallitseva käsitys tuohon aikaan väitti. Hänen mukaansa on nimetty katu Berliinissä. 1919 Magnus Hirchsfeld perusti Berliinissä seksuaalitieteiden laitoksen, natsit tuhosivat sen 6.5.1933 ja homomiehiä alettiin rahdata keskitysleireille.
Pian, oikeastaan heti, Stonewallin jälkeen Yhdysvalloissa perustettiin hltb-oikeuksia ajavia ryhmittymiä, mutta niitä oli ollut aiemminkin. 1924 Chicagossa perustettiin The Society for Human Rights, perustaja oli saksasta muuttanut Henry Gerber. 1950 Los Angelesissa perustettiin Mattachine Society, sille perustettiin oma jaos Washingtoniin 1961. 1955 perustettiin Daughters of Bilitis. 1966 Los Angelesissa perustettiin Pride-nimimen julkaisu ja yhteisö: Personal Rights through Defense and Education. Se piti ensimmäisen avoimen puistojuhlan 1968, vuotta ennen Stonewallia. Pride-julkaisu elää edelleen, nimenään Advocate, jonka se otti jo 1967.
Euroopan metropoleissa, kuten Berliinissä ja Sakssa oli kukoistava homokulttuuri jo 1900-luvun alkaessa. Niin oli myös Yhdysvalloissa, etenkin New Yorkissa.
Yhdysvalloissa tilanne on ollut myös hyvin erilainen, eikä yhtäläisyysmerkkejä voi vetää Euroopan maiden ja Yhdysvaltojen ihmisoikeuskehityksen välille. Yhdysvalloissa esimerkiksi ristiinpukeutuminen oli kriminalisoitua, mikä aiheutti kitkaa poliisin ja sukupuolivähemmistöjen ja drag queenien välille. Isompia kahinoita, jopa mellakoita oli jo ennen Stonewallia; 1959 Cooper Do-nutsin mellaka, 1964 Whitehall Streetin mielenosoitus. Vuonna 1965 välikohtauksia oli peräti neljä; Washingtonissa, San Francisossa ja Philadelphiassa, vastustettiin homojen syrjimistä armeijasta, vaadittiin yhtäläisiä oikeuksia homoseksuaaleille ja vastustettiin homoseksuaalien ja sukupuolivähemmistöjen syrjintää. Aktivismin aalto jatkoi kasvuaan ja 1966 tapahtui ehkä nykyään useimmin mainittu Stonewallia edeltäneistä kahinoista, Comptonin kahvilan mellakka San Franciscossa. Kahinoita oli lisää vielä ennen kesää 1969, josta sitten tuli se käänteentekevä merkkipaalu.
Myös maailman ensimmäinen drag queen supertähti debytoi yli sata vuotta sitten Yhdysvalloissa, kun Julian Eltinge, (s. 1881) teki debyyttinsä drag queenina Broadwaylla 1904. Hän oli aikansa suosituin esiintyjä, jolle maksettiin enemmän kuin saman ajan elokuvista tutulle supertähtien tähdelle Charlie Chapilinille. Euroopassa oli omia tähtiä, jotka kiersivät 1900-luvun alussa Suomessakin.
Harlemin renesanssi (1917-1935) oli hyvin homomyönteinen ajanjakso, se oli nimenonaam mustien homoseksuaalien (miesten ja naisten) voimaannuttava ajanjakso
Pansy Craze oli lyhyt vapaamielinen ajanjakso 1920-luvun lopulta vuoteen 1933, jolloin New Yorkin alakulttuurin ja tarkemmin homokulttuurin viihde levisi hieman laajempaan suosioon Manhattanin salakapakoissa.
Drag queen Flawless Sabrina, oikealta nimeltään Jack Doroshow ((1939-2017), järjesti Yhdsysvalloissa ensimmäiset drag-kilpailut vuonna 1959, perinteisten kauneuskilpailuiden tyyliin, ristiinpukeutuminen oli vielä kielletty ympäri maata. Hän jatkoi kisojen järjestämistä vuosia ja 1967 drag-kilpailu New Yorkin Town Hallissa nähdään elokuvassa The Queen.
Osassa Euroopan maita oltiin vuosikymmeniä Yhdysvaltoja edellä. Ruotsi laillisti homoseksuaaliset suhteet jo 1944, Tanska oli tehnyt saman jo 1933. Ranskassa homoseksuaalisuuden rangaistavuus poistettiin jo 1789 vallankumouksen yhteydessä.
Ensimmäisen kiven heitti Marsha P Johnson
Ei pidä paikkaansa.
Stonewallin mellakoiden väitetään usein alkaneen siitä, että tietty henkilö heitti ensimmäisen kiven kapakaan ratsian tehneitä poliiseja kohtaan, mikä sitten kasvoi monipäiväiseksi mellakaksi. Ensimmäisen kiven heittäjäksi mainitaan nykyisin etenkin sosiaalisen median päivityksissä Marsha P Johnson. Johnson kuitenkin kertoi itse haastattelussa 1970, että rähinä oli jo päällä kun hän saapui Stonewalliin tuona iltana yhdessä Sylvia Riveran kanssa. Kumpikaan heistä ei siis heittänyt ensimmäistä kiveä.
On hedelmätöntä kysyä, kuka heitti Stonewallin mellakoiden ensimmäisen kiven tai muuten toimi katalyyttina. Kyse on painekattilasta, jossa paine oli kasvanut satoja vuosia ja nostanut kannen ilmaan jo monta kertaa aiemmin, mutta tällä historian vaiheessa sykli oli sen verran kiihtyvä, että tämä noste riitti nostattamaan ennenäkemättömän aktivisimin aallon, joka jatkuu yhä tänä päivänä. Me teimme sen yhdessä – ja juuri tämä on Stonewallin opetus ja perintö, yhteistyö.
Kaiken takana on musta transnainen
Osittain totta.
Klassinen esimerkki siitä mitä historiaa käytetään politiikassa ja aktivismissa omien tavoitteiden ajamiseksi. Ei toki ole mitään tuomittavaa siinä, että [värilliset] sukupuolivähemmistöt haluavat asiansa esiin ja tasa-arvon toteutuvan, etenkin Yhdysvalloissa.
Pitää myös katsoa kuka puhuu. Värillisen transyhteistön osalta väite on enemmän totta.
On totta, että Yhdysvalloissa värillisillä sukupuolivähemmistöihin kuuluvilla on merkittävä osa hlbtqi-aktivismissa. Tässä yhteydessä etenkin sosiaalisessa mediassa on viime vuosina nostettu esiin Marsha P Johnson ja Sylvie Rivera – ja ihan aiheellisesti. Mutta väite on populistinen, sillä se jättää mainitsematta muut aktivistit, jotka olivat ennen heitä yli sadan vuoden aikana ja he jotka olivat samaan aikaan. Kun sanotaan, että olemme kaiken velkaa Marsha P Johnsonille, pitää katsoa ketkä ”me” ja muistaa että etenkin yksittäisiä aktivisteja nimetessä puhutaan jo paikallisesta tietyn maan sisäisestä aktivismista. Mustalle transsukupuoliselle Johnson ja Rivera ovat ensimmäiset suuret, mutta homoilla ja lesboilla on pitkä lista merkittäviä henkilöitä, joille olemme kiitollisuuden velassa ja jotka kaikki ansaitsevat syvän kunnioituksen pioneerityöstään.
Pian Stonewallin mellakoiden jälkeen, heti heinäkuussa 1969 perustettiin vasemmistolainen Gay Liberation Front (GLF) – tuolloin gay-oikeudet käsittivät terminä saman mitä hlbtqi-oikeudet tänä päivänä, sillä esimerkiksi transsukupuolisuutta ei vielä ollut terminä käytössä. Sitä perustamassa oli myös Morris Knight, valkoinen gaymies, joka oli myös organisoimassa ensimmäistä pridemarssia New Yorkissa Stonewallia seuraavana kesänä. GLF poiki jo heti Stonewall- vuoden joulukussa toisen järjestön. Osa GLF:n aktivisteista turhautui sen sisäiseen hajanaisuuteen ja sisäisen demokratian puutteeseen ja perustivat Gay Activists Alliancen (GAA). Nämä aktivistit olivat Jim Owles, Marty Robinson, Arthur Evans, and Arthur Bell. Joukko kasvoi pian ja perustajajäseniä oli 19. Valokuvissa näkyvät kasvot ovat enimmäkseen valkoisia ja miesten. GAA keskittyi pelkästään homoseksuaalien aseman parantamiseen (miesten ja naisten) ja siitä tuli Yhdysvaltojen vaikutusvaltaisin gayaktivismin järjestö 70-luvun alussa. Johnson ja Rivera olivat mukana sekä GLF:n että GAA:n toiminnassa ja perustivat sittemmin oman järjestön Street Transvestite Action Revolutionaries (STAR) . GAA hajotessa 1981 sen jäsenet olivat perustamassa muiden muassa Act Up -aktivistiryhmittymää, joka oli merkittävä tekijä aidsinvastaisessa taistelussa.
Progressiivinen pridelippu on sateenkaarilippua inklusiivisempi
Ei pidä paikkaansa.
Sateenkaarilippu nähtiin ensin San Franciscon Prideilla kesällä 1978. Gibert Bakerin suunnittelema lippu on aatteellinen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon symboli, sen raidat eivät edusta seksuaalisuutta, sukupuolta tai etnisyyttä, vaan abstrakteja asioita; punainen elämää, oranssi paranemista, keltainen auringonvaloa, vihreä luontoa, sininen tyyneyttä ja harmoniaa ja violetti sielua. Yli neljän vuosikymmenen aikana siitä on tullut yleismaailmallinen symboli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille.
Progressiiviseen pridelippun on otettu värillisiä ja sukupuolivähemmistöjä edustavat symbolit, mutta seksuaalivähemmistöjä siinä ei symboliikan puolesta edusta mikään. Daniel Qasarin 2018 lanseeramassa progressiivisessa lipussa ovat translipun värit viirinä sateenkaarilipun päällä ja viirin yhteyteen vielä lisätty värillisiä merkitsevät värit. 2021 esitelty Valentino Vecchiettin lippu lisäsi mukaan vielä sukupuolivähemmistöistä intersukupuoliset. Nämä liput sopivat hyvin kantaaottavaksi lipuksi, mutta yleislippuina kuvamaan koko hlbtqi-yhteisöä ne eivät toimi, koska niiden symbolit eivät tosiasiallisesti edusta kaikkia.
Queer tarkoittaa samaa kuin gay
Ei pidä paikkaansa.
Queer on englannin kielen sana, joka alunperin tarkoittaa outoa ja tavallisuudesta poikkeavaa, erikoista ja epätyypillistä, epäilyttävääkin. Gay tarkoittaa alunperin innokasta, iloisaa ja eloisaa.
Myöhemmin molemmat sanat tulivat Yhdysvalloissa tarkoittamaan homoseksuaalia, miestä ja naista. Queer yleistyi tarkoittamaan seksuaalista suuntautumista 1900-luvun alussa. Se yleistyi identiteetin määrittelyn vuoksi. Homomiehistä puhuttiin yleisesti käyttäen sanaa fairy, mikä liittyi homomiesten naisellisten piirteiden ja käyttäytymisen korostamiseen. Ne miehet, jotka kokivat olevansa kiinnostuneita miehistä miehinä ilman tarvetta käyttää naisellisia keinoja, kokivat queerin itselleen sopivampanaa terminä. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana queer oli kuitenkin jo yleistynyt haukkumasanana ja sen tilalle homoseksuaalit ottivat toisen sanan, tämä oli gay.
1980-luvun lopulla aids-aktivistit ottivat queer-sanan takaisin, mutta sen merkityksestä tuli erilainen. Queer merkitsee, etenkin selvästi vasemmistolaista, aktivismia ja se kuvaa seksuaalisen suuntautumisen ohella sukupuolirajojen rikkomista. Siis aivan eri kuin gay, joka on pysynyt merkitykseltään samana.
2000-luvun taitteessa queer-sanaa käytetiin jonkin aikaa markinoinnissa sen särmikyyden vuoksi kuvaamaan koko hltq-yhteisöä ja se näkyi esimerkiksi televisiossa Queer as Folk (1999), Queer Eye (2003). Mutta tuo neutraalimpi aika on jo kaukana takana.
Otetaan lopuksi vielä väärinväitösten asenteellisin helmi.
”Homot kuolivat vain aidsiin lesbojen ja queernaisten hoitaessa hommat”
Ei pidä paikkaansa.
On totta, että homomiehiä kuoli. Hiv-virus eikä sen aiheuttama aids eivät kuitenkaan katso seksuaalista suuntautumista tai sukupuolta, vaan voivat tarttua kaikkiin ihmisiin ja tappaa ilman lääkitystä. Toimiva lääkitys löydettiin vasta 1997. Kun 1980-luvulla aids-kuolemat olivat ensin kymmenissä tuhansissa ja 1990-luvun alkaessa reilut 330 000, huippu kuolemien määrässä saavutettiin vasta 2004-2005, jolloin se oli molempina vuosina noin 1,8 miljoonaa kuollutta. Tänäkin päivänä aids aiheuttaa enemmän kuolemia vuosittain kuin se aiheutti vuosittain ennen vuotta 1995.
Kaikki homoaktivistit eivät kuolleet aidsiin. Myös transsukupuolisia oli Yhdysvalloissa paljon aidsiin kuolleissa, sillä moni heistä teki seksityötä.
Väite on homomiehiä leimaava, haitallinen ja pahasti harhaanjohtava ja sitä voi pitää jopa vihamielisenä.
Levitessään ja yleistyessään väritetyt ja vääristetyt väitteet voivat johtaa syrjiviin käytäntöihin. Tästä on hyvä esimerkki viime kesänä Helsingin Sanomissa esitelty etuoikeuskehä, jossa homomiehet oli jo sysätty ulos muun seksuaalivähemmistön joukosta. Tätä mallia sitten käytettiin oikeusministeriössä virkamiesten koulutuksessa.
Päivitetty 2023-07-25
