Olen tehnyt nyt muutamia elämänkertahaastatteluja Sateenkaarihistorian keruu -projektille, jolla kerätään ja tallennetaan gay-bi-trans -ihmisten elämänkokemuksia tutkijoiden ja tulevien sukupolvien tarpeisiin. Jo kauan tätä ennen olen vuosikymmenten varrella kuullut gaymiesten tyytymättömyydestä setalaisten organisaatioiden toimintaan ja etenkin pridetapahtumien suhteen. Tämä on niin usein, oikeastaan säännönmukaisesti toistuva gaymiesten kertomus, että sitä ei voi ohittaa. Eikä etenkään sitä tulisi mollata ja pilkata, kuten sosiaalisessa mediassa yleisesti tehdään, muualla tästä ei oikeastaan keskustella.
Katsottaessa hlbtqi-järjestöjen työtä Suomessa vaikutukset ovat merkittäviä ja työtä on tehty paljon.
Kun homoseksuaalisuuden kriminalisointi, sairausluokitus ja epätasa-arvoinen avioliittolaki saatiin korjattua hlbtqi-järjestöjen panostus keskittyi transihmisten oikeuksien parantamiseen ja oikein niin. Sen ja inkluusion edistämisen -joka toki on kannatettava asia sekin – myötä jokin saattoi vain mennä pieleen.
Gay-miehillä on jotain hampaankolossa. Helsinki Pride ei vedä miehiä, kulkueessa heitä ei juuri näy. Tässä näkyy ero esimerkiksi Tukholmaan, vaikka Ruotsissakin translain uudistus on vireillä.
Setan poliittisiksi painopistealueiksi todettiin kaudelle 2019-2022 erityisen huomion kiinnittämisestä aiemmin näkymättömissä oleviin ryhmiin, ”vähemmistön vähemmistöihin” kuuluvien osallisuutta halutaan vahvistaa. Tavoite on hyvä ja kannetettava, mutta ”erityinen huomio” ei tarkoita samaa kuin kaikki huomio, kuten näyttää käytännössä ainakin viestinnän ja tapahtumatarjonnan perusteella käyneen.
Esimerkiksi Helsinki Pride onkin viestinnässään nostanut vähemmistön vähemmistöt keskiöön. Vaikka onkin perusteltua kiinnittää huomiota esimerkiksi transtaustaisten värillisten asemaan ja muihin etnisiin vähemmistöihin ja erilaisiin tapoihin ilmaista sukupuolta, järjestön toiminnan ja agendan markkinointi vain näillä kasvoilla ei ole pelkästään hyvä asia. Jos halutaan edistää yhteisöllisyyttä, ei pienin yhteisin nimittäjä ole se toimivin ratkaisu. Ja juuri yhteisöllisyydestä järjestöjen toiminta lähtee, mitä on järjestö ilman jäseniään? Jos halutaan puhutella mahdollisimman suurta osaa suomalaisista ja edistää vaikka maanpuolustustahtoa, otetaanko keulakuvaksi yksinhuoltaja maahanmuuttaja mies? Vaikka se raikkaasti toisikin esiin väestön moninaisuutta ja herättäisi ajattelemaan yhteiskunnan valtasuhteita, saisiko se parhaiten aikaan kaiken sen mitä haetaan?
Oheinen kuvakaappaus on Helsinki Pride yhteisön verkkosivulta. Valkoinen cis-mies oletettu näkyy laitimmaisena alhaalla. Yhdysvalloista muualle levinnyt queer- ja värillisiä transnaisia korostava aktivismi näkyy meilläkin ja selvimmin se on näkynyt Helsinki Pride yhteisön viestinnässä. On myös joukko sosiaalisessa mediassa äänekkäitä henkilöitä, joista tämä on aivan ok ja valkoisen cis-gayn on nyt vain annettava tilaa. Keskustelu ajetaan useimmiten heti alussa tähän – eli kriisiytetään se – ja keskustelu lakkaa, koska mihin se voisi johtaa? Voidaan puhua kulttuurisodasta ja queer-ideologiasta, hyvesignaloinnista ja niin edelleen.
Inkluusio on hyvä asia, mutta se ei voi olla ainoa johtotähti. Ihmisoikeustyön ja järjestötyön voima on jäsenistössä ja siinä, miten monia ihmisiä se onnistuu puhuttelemaan. Hlbtqi-järjestöillä ei ole varaa ylimielisyyteen, taatusti ihan jokainen olisi tarpeellinen voimavara.
En ole koskaan tavannut gay-bi -miestä, joka olisi millään tavalla vastustanut transihmisten oikeuksia. Aiempina vuosikymmeninä kasvanut tyytymättömyys tuntuu liittyvän hlbtqi-järjestöjen sosiaalityö-tyyppiseen otteeseen, toiminta ja viestintä, imago, on karkoittanut heidät, jotka eivät erityisemmin tarvitse mitään tukea, vaikka gay-bi-trans -oikeuksien parantaminen ja kaikkinainen syrjinnän vähentäminen esimerkiksi työelämässä ja muualla, lainsäädännössä, onkin varmasti ollut heillekin tärkeää. Väitän, että tämä pitkään käynnissä ollut vieraantuminen näkyy nyt muun muassa miesten vähäisenä osallistumisena pride-kulkueeseen Helsingissä. Kun priden osanottajien määrä on kasvanut, miesten määrä ei ole. Jostain se johtuu. Pari viikkoa sitten Helsingissä marssittiin metsien puolesta, kulkueen silmämääräinen sukupuolijakauma näytti tasaiselta. Kyse ei siis ole siitä, että miehiä ei kiinnostaisi yhteiskunnalliset asiat tai protesti, kyse on siitä, että miehiä ei kiinnosta tietty protesti – miehiä ei kiinnosta pride.
Jos viestinnän keinoin on mahdollista – ja kaikki on viestinnän keinoin mahdollista, olisi hlbtq-järjestöjen aiheellista toteuttaa viestinsä niin, että se kaikin mahdollisin tavoin tukee yhteisöllisyyttä koko gay-bi-trans -kirjon kesken? Koska kun meno kovenee, meillä ei ole kuin toisemme. Miksi emme olisi kaikki samaa hlbtqi-tiimiä?
Jokaisella ihmisellä on vain myös tämä yksi ainoa elämä. Ei ole oikein vaatia ketään antamaan tilaa muille, sama tila kuuluu jokaiselle. Meistä jokainen haluaa tulla nähdyksi.
Translain – toivottavasti – nyt tullessa vihdoin hyväksytyksi olisi hyvä hetki hlbtqi-järjestöjen miettiä viestintäänsä ja fokustaan siten, että kaikki kokevat ne mielekkäiksi.
Päivitetty 2023-07-25
