Viime viikolla järjestettiin QX Gay Gaala, juhlimaan niitä saavutuksia, joita vuoden aikana ollaan tehty, yhdenvertaisemman yhteiskunnan puolesta. Ja miksi gaala? Siksi, että kaiken rämpimisen keskellä on aina hyvä pysähtyä hetkeksi ja katsoa kaikkea sitä, mitä ollaan jo aikaan saatu, että jaksaa sitä polkua tallata taas eteenpäin.

Mainos

Kaikkien hienojen ihmisten ja palkintojen keskeltä julkiseen keskusteluun nousi kuitenkin yksi ylitse muiden: vuoden homo! Tuure sai ansaitusti palkintonsa rohkeudesta olla oma itsensä ja voimasta nousta esikuvaksi, ei vain nuorille, vaan meille kaikille. Itsestäni ainakin tuntui siltä, että jotain tässä on saatu aikaiseksi, kun 16-vuotias nuori uskaltaa, valtakunnallisesti, olla rehellinen itselleen ja meille kaikille.

Tätähän eivät taas tietyt, poliittisetkin, piirit suvainneet. Jälleen kerran maalailtiin suurta homosaatio-salaliittoa. Tämän salaliiton ja –seuran olemassaolosta muuten tuntuvat tietyt herrat eräässä puolueessa tietävän mahdottoman paljon enemmän kuin minä. Julkisissa kommenteissa paheksuttiin ja pelättiin, että nyt ”ne homot” vie meidän lapset turmioon.

Se, että Tuure haluaa olla itseensä tyytyväinen ei ole turmio, eikä keneltäkään pois. Se, että hän uskaltautuu asettaa itsensä moisen arvostelun kohteeksi, se teko ansaitsisi vielä toisenkin palkinnon. Minä iloitsen siitä, että näinä vuosina olemme enenevissä määrin nähneet itseensä tyytyväisiä ja onnellisia ihmisiä julkisuudessa, kuten Tämän kylän homopoika Eino Nurmisto, ex-Miss Gay Finland Catariina Salo ja Minä olen Amanda –dokumentin nimihenkilö Amanda. Kaikki nämä ihmiset ja heidän rohkeutensa kielivät siitä avoimesta ja hyväksyvästä yhteiskunnasta, jossa minä haluan elää.

Se yhteiskunta, jossa nämä ihmiset, jotka kauhistuivat Tuuren palkitsemisesta, elävät voi valitettavan vahvana kuitenkin edelleen. Viime päivinä olemme kuulleet uutisia Maahanmuuttovirastosta ja sen vaateista hlbtiq-pakolaisten suhteen, Kelan hankaluuksista samaa sukupuolta olevien kämppisten kanssa ja niin edelleen. Yhteiskunnan rakenteet kipuilevat sen kanssa, että kaikki ei olekaan niin selvää, mustavalkoista, binääristä, siistiä.

Samaan aikaan odotamme Tom of Finland –elokuvan ensi-iltaa, osana Suomi 100 –juhlallisuuksia. Ajattelemme, että nyt voimme vihdoin juhlia tätä sankaria, nyt yhteiskuntamme on valmis. Ja osaksi se onkin, meitä on iso massa suomalaisia, jotka olemme valmiita hyväksymään yhteiskunnan monipuolisena, monimuotoisena ja silti yhdenvertaisena kaikille.

Ei siis saa lannistua, ei Tuuren, eikä meidän muidenkaan. Meidän pitää lujasti rämpiä gaalasta toiseen ja muistaa ne onnistumisen paikat, silloin kuin syvimmällä suossa ollaan! Suomi 100 on sadasta erilaisesta puolesta koostuva maa, jota yhdistää niin yhteinen menneisyys, kuin jokaisen oma näkökulma siihen, mitä on elää tässä maassa.

Ja tänne mahtuu lisääkin meitä. Annetaan kaikkien rakentaa tästä maasta vahva.